Piispa Hintikka ja kirkollisen keskustelun sananvapaus

 

Espoon piispa Kaisamari Hintikka on viime viikkoina ottanut kaksi kertaa kantaa kirkon avioliittokäsityksestä käytävään keskusteluun. Molemmilla kerroilla hän on puhunut avoimen keskustelun tärkeydestä ja samanaikaisesti ilmaissut näkemyksenään, että raamatullista seksuaalisuus- ja avioliittokäsitystä puolustavat äänet on vaiennettava.

Tämä herättää kysymyksen: Pyrkiikö kirkon liberaali eliitti saamaan oman sukupuoli-ja seksuaalikäsityksensä ainoaksi sallituksi vaientamalla tavallisten seurakuntalaisten äänen?

Karkku, neliöb 1/2: 20.11.-5.12. MJa

Hintikan ristiriitaiset kommentit

Kommenteissaan Hintikka väittää puolustavansa moninaisuutta samalla kun hän avoimesti pyrkii sensuroimaan  kirkollista avioliittokeskustelua. Kirkolliskokouksessa 14.8. 2020 käydyssä keskustelussa Hintikka totesi: ”Ykseys ei ole yhdenmukaisuutta, jossa etsisimme toinen toisistamme omaa peilikuvaamme.”

Samassa puheessaan hän kuitenkin vaatii kirkossa käytävältä avioliittokeskustelulta täydellistä yhdenmukaisuutta: sallittu olisi ainoastaan Hintikan puolustama sukupuolineutraali ja moraalirelativistinen näkemys: ”seksuaalivähemmistöjen ja samaa sukupuolta olevien parien rakkauden leimaaminen synniksi rikkoo sekä Kristuksen ruumiin ykseyttä että Jumalan luomistyötä vastaan. Espoon hiippakunnassa ei ole tilaa tämänkaltaiselle opetukselle.” (Hintikka 2020)

Hintikka haluaa kieltää kristillisen avioliitto-opetuksen kirkossa, koska sen aiheuttama synnintunto hänen mielestään hajottaa Kristuksen ruumista. Asiahan on päinvastoin. Kristuksen ruumiin elämä riippuu siitä, että seurakunnan jäsenet Jumalan Sanan julistuksen avulla tulevat synnintuntoon ja syntinsä tunnustaessa pääsevät osallisiksi Kristuksen anteeksiantamuksesta. Kristuksessa kasvaminen on syvenevää synnin ja armon tuntoa.

Sama ristiriitainen vaatimus toisen kerran

Hintikan puheiden ristiriitaisuus on hämmentävää. Kun Hintikan epäjohdonmukaisuuteen on julkisuudessa kiinnitetty huomiota, hän pyrkii rauhoittelemaan kriitikkoja esittämällä saman epäjohdonmukaisen vaatimuksen käyttäen vähän eri sanoja.

Joidenkin Espoon hiippakunnan luottamushenkilöiden kyseenalaistettua piispan kannanoton, hän kirjoitti vastauksessaan: ”Haluan myös korjata syntyneen väärän käsityksen siitä, että olisin pyrkinyt kirkolliskokouksen puheenvuorollani tukahduttamaan keskustelua kirkkomme avioliittokäsityksestä tai käsityksestämme synnistä. – – Jatkamme tätä keskustelua Espoon hiippakunnassa sekä teidän kanssanne että tarvittaessa laajemminkin.” (Hintikka; sit. Teinilä 2020)

Vastauksessaan Hintikka kuitenkin toistaa avioliittokeskustelulle asettamansa sensuurivaatimuksen, että sallittuja ovat ainoastaan relativistisen seksuaalimoraalin mukaiset näkemykset: ”Tämä kirkossamme vallitseva erimielisyys on siis jo tunnistettu ja tunnustettu. Keskustelua täytyy sen vuoksi voida käydä turvallisen tilan periaatteita noudattaen. Turvallinen tila ei toteudu, jos ihminen joutuu pelkäämään luotujen ominaisuuksiensa saarnaamista synniksi.” (Emt.)

Hintikka ottaa oman sensuuriohjelmansa tueksi identiteettipoliittisen fraasin ”turvallisesta tilasta”. Siihen vedoten hän kieltää seurakunnassa opetuksen, jonka mukaan Raamatun avioliittomoraalista poikkeava seksuaalinen käyttäytyminen on syntiä. Hintikka on omaksunut vallitsevan sukupuoli-ideologian näkemyksen, jonka mukaan erilaiset seksuaaliset suuntautumiset ja niiden mukaiset seksuaaliset elämäntavat ovat kaikki osa luonnon normaalia vaihtelua, joihin ei synti-käsitettä voida ollenkaan soveltaa. Tämä on ristiriidassa Raamatun opetuksen kanssa.

Turvallisen tilan vaatimus

Hintikan esittämä turvallisen tilan vaatimus on osa niin sanottua identiteettipolitiikkaa. Raamatun sukupuoli- ja seksuaalimoraalista poikkeavaa elämäntapaa harjoittaville sukupuolisille ja seksuaalisille vähemmistöille vaaditaan ”turvallista tilaa”, jossa heidät (ja vain heidät) suojataan heidän identiteettiinsä ja elämäntapaansa kohdistuvalta kritiikiltä.

Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oletettua haavoittuvuutta ja haurautta käytetään tekosyynä kieltää raamatullinen sukupuoli- ja seksuaaliopetus. Samalla seurakunnasta tehdään ”turvaton tila” niille, jotka pitäytyvät raamatulliseen avioliittonäkemykseen. Heidän identiteettinsä turvaamisesta ei välitetä, vaan Hintikka käyttää piispallista arvovaltaansa estääkseen heitä ilmaisemasta käsityksiään ja identiteettiään seurakunnassa.

Hintikan tavoittelema kriittiseltä keskustelulta suljettu ”turvallinen tila” ei kuitenkaan ole hyväksi sen enempää niille seurakuntalaisille, joita sen avulla väitetään suojeltavan, kuin seurakunnalle yhteisönä. Elämänmuotojen arviointi on inhimillisen edistyksen välttämätön edellytys; se ei merkitse epäkunnioittavaa suhtautumista niihin ihmisiin, jotka ovat sitoutuneet johonkin vaihtoehtoiseen elämänmuotoon.

Kirkosta paapomiskulttuurin kehto?

Kannanotollaan Hintikka on tuomassa kirkon toimintaa ohjaavaksi periaatteeksi amerikkalaista ”paapomiskulttuuria”, joka suojaa ihmisiä omien käsitystensä vastaisilta käsityksiltä ja puheilta. Tällainen paapomiskulttuuri on vastakkainen Jeesuksen opetukselle: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” (Joh. 8: 31-33.) Kirkon opetuksen perustaksi tulee Hintikan mukaan asettaa periaate: kirkon tarkoituksena ei ole viestiä Jeesuksen opettamaa totuutta, vaan saada seurakuntalaiset tuntemaan olonsa turvalliseksi suojaamalla heidät Raamatun sukupuoli- ja seksuaaliopetukselta.

Tällaista paapomiskulttuuria on vaikea perustella edes psykologisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Greg Lukianoffin ja Jonathan Haidtin (2019) mukaan älyllisistä jännitteistä vapaan keskusteluympäristön luominen ei ole ihmiselle hyödyksi. Puhetta sensuroiva ja puhujia rankaiseva keskustelukulttuuri opettaa osallistujia ajattelemaan epäterveesti tavalla, joka voi aiheuttaa heille masennusta ja ahdistusta. Ihmisten mielenterveyden kannalta on parempi elää ympäristössä, jossa he altistuvat omien käsitystensä vastaisille viesteille: se stimuloi heitä aktivoitumaan älyllisesti ja etsimään vasta-argumentteja.

Jos henkilö kiinnittää yksipuolisesti huomiota omaan ahdistukseensa, hänen ahdistuksensa kasvaa. Jos hän sen sijaan aktivoituu älyllisesti ja keskustelee eri tavalla ajattelevien kanssa, hän vahvistuu psyykkisesti. Normaaliin inhimilliseen kehitykseen ja vuorovaikutukseen kuuluu haastaa ja tulla haastetuksi: pieni määrä stressiä aktivoi ihmistä ja tekee hänestä vahvemman. Seuraavalla kerralla kohdatessaan vastaavan tilanteen, hänen stressireaktionsa on lievempi ja hänen kykynsä selviytyä on parantunut. Jos ihmisiä paapotaan, heiltä samalla viedään mahdollisuus kehittyä.

Paapomiskulttuurin kasvatit kuvaavat ahdistustaan ja turvattomuuttaan kohdatessaan ideoita, jotka haastavat heidän uskomuksiaan. He taantuvat lapsiksi ja vaativat omien tarpeidensa asettamista etusijalle. Lukianoffin ja Haidtin (2019) mukaan tällainen reaktiotaipumus vahvistaa ihmisissä asenteita, jotka lopulta tekevät heille vaikeaksi selvitä normaalissa elämässä, jossa he eivät voi välttää kohtaamasta eri mieltä olevia ihmisiä ja käsityksiä.

Onko kirkosta tarkoitus tehdä älyllinen takapajula?

Hintikan ohjelman mukainen keskustelun yksipuolinen rajoittaminen uhkaa tehdä kirkosta älyllisen takapajulan. Jos keskusteluun osallistujia aletaan paapoa, heidän kriittiset valmiutensa eivät saa mahdollisuutta kehittyä. Kaikkein pahinta on, jos heitä paapotaan Hintikan tavoin esittämällä kaksi ristiriitaista väitettä yhtä aikaa ja laastaroimalla väitteiden väliset ristiriidat jonkun populaarin kultin lempifraasilla kuten ”turvallinen tila”.

Julkisen keskustelun tarkoituksena on kehittää kriittisiä valmiuksia, ei paapoa osallistujia. New Yorkin yliopiston oikeustieteen professori ja ACLU:n (American Civil Liberties Union) pitkäaikainen johtaja Nadine Strossen (2018: 2−3) kritisoi asennetta, jossa keskustelua pyritään rajoittamaan vedoten siihen, miltä se kuulijasta tuntuu. Marginalisoidut vähemmistöt pitää toivottaa tervetulleiksi keskusteluun, mutta sama kutsu tulisi ulottaa myös niihin, jotka ilmaisevat epäsuosittuja ideoita. Erilaisista ideoista tulisi vapaasti puhua, keskustella ja väitellä. Strossenin mukaan vastenmielisten ideoiden kohtaaminen kehittää kykyämme analysoida, kritisoida ja kumota niitä.

”Oppiminen on mukavuuden vastakohta,” toteaa Ruth Simmons, joka oli ensimmäinen afrikkalais-amerikkalainen presidentti Ivy League -yliopistoissa, ja Brown-yliopiston ensimmäinen naispresidentti. Ihminen, joka kieltäytyy kuuntelemasta vastakkaisia näkemyksiä sillä perusteella, etteivät ne tunnu hänestä hyvältä, ei pysty kehittämään itseään ja yhteisöään. (Strossen 2018: 2−3.)

Keskustelua ei tulisi pyrkiä rajoittamaan pelkästään sillä perusteella, että jotkut tai jopa enemmistö ihmisistä pitää esitettyjä käsityksiä vastenmielisinä tai jopa kammottavina. Kuvasimmepa puhetta ”vihaiseksi”, ”halventavaksi”, ”ei-toivottavaksi”, ”loukkaavaksi”, ”vaaralliseksi” tai ”väkivaltaiseksi”, tällainen epämieluisuus ei oikeuta sensuroimaan puhetta. (Strossen 2018: 3−4.)

Puhetta ei myöskään saisi sensuroida sillä perusteella, että sen sanomalla saattaa olla häiritsevä vaikutus joidenkin kuulijoiden mieleen tai tunteisiin. Tällaiset näkökulmaan perustuvat rajoitukset vääristävät julkista väittelyä. Lisäksi ne loukkaavat tasa-arvoa, koska ne heijastelevat enemmistön harjoittamaa poliittista painetta. Yleensä ne kohdistuvat epäsuosittuihin vähemmistön edustamiin ja eriäviin näkemyksiin ja puhujiin. Epämiellyttävän puheen sensurointia ei myöskään voi oikeuttaa vetoamalla puheen odotettaviin haitallisiin vaikutuksiin, yleiseen pelkoon, että se tulevaisuudessa epäsuorasti vaikuttaisi kielteisesti joidenkin kuulijoiden käyttäytymiseen. (Strossen 2018: 4.)

Eliitin harjoittama sensuuri kääntyy vähemmistöjä vastaan

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö puhe voisi aiheuttaa vahinkoa. Puhe voi aiheuttaa vahinkoa, mutta on vielä vahingollisempaa antaa eliitille oikeus sensuroida puhetta, joka sen mielestä voi aiheuttaa vahinkoa, koska tällainen eliitin harjoittama sensuuri kääntyy vähemmistöjä vastaan. Tässäkin tapauksessa Hintikka käyttää piispallista arvovaltaansa vaientaakseen tavallisten seurakuntalaisten puhetta. Sensuuri on oikeutettua ainoastaan, jos puhe välittömästi kiihottaa väkivaltaiseen käyttäytymiseen tiettyä yksilöä tai ryhmää vastaan tai jos kyse on kunnianloukkauksesta.

Vapaan yhteisön perustana on yksilön oikeus harjoittaa jopa loukkaavaa ja hyökkäävää puhetta. Yhdysvaltain korkein oikeus vahvisti tämän periaatteen päätöksessään, joka liittyi sotaveteraanien hautajaisten ulkopuolella järjestettyihin mielenosoituksiin. Niissä kannettiin kylttejä, joissa ilmaistiin vihamielisiä näkemyksiä sotilashenkilöstöstä, katolisista, paavista ja homoseksuaaleista. Korkein oikeus totesi päätöksessään: ”Puhe on voimakasta. Se voi liikuttaa ihmisiä toimintaan, saada heidät sekä ilon että surun kyyneliin, ja – kuten se teki täällä – aiheuttaa suurta kipua. Emme voi reagoida tähän kipuun rankaisemalla puhujaa. Kansakuntana olemme valinneet erilaisen tien – suojella jopa loukkaavaa puhetta julkisista asioista varmistaaksemme, ettemme tukahduta julkista väittelyä.” (Strossen 2018: 5.)

Avioliittokeskustelun tärkeys

Avioliitto- ja perhe-elämään liittyvät kysymykset ovat kirkon kannalta keskeisiä, joten seurakunnan jäsenten on tärkeä saada niistä luotettavaa tietoa. Kirkon elinkykyisyyttä uhkaa pyrkimys rajoittaa sukupuoli- ja seksuaalimoraalista käytävää keskustelua ja tehdä ydinperhettä tukevan avioliittomoraalin puolustamisesta rangaistava teko. Periaatteet, jotka ohjaavat parisuhteiden muodostusta ja perheiden perustamista säätelevät sitä, minkälaisessa ympäristössä tulevan sukupolven lapsia kasvatetaan. Niinpä perherakenteella ja avioliittoa ja perhettä koskevilla käsityksillä on laaja-alainen vaikutus sekä yksilöiden että yhteiskunnan hyvinvointiin.

Jos ihmiset eivät saa tietoa avioliiton ja seksuaalimoraalin merkityksestä fyysiselle ja psyykkiselle terveydelleen, onnellisuudelleen ja jumalasuhteelleen, he eivät voi informoidusti valita seksuaalista elämäntapaansa. Sikäli kuin poliittinen korrektius vaatii vaikenemaan avioliiton erityismerkityksestä ihmisen hyvinvoinnille, ihmiset jäävät vaille hyvinvointinsa kannalta olennaista tietoa.

 

Lähteet

Hintikka, Kaisamari (2020) Puhe kirkolliskokouksen täysistunnossa 14.8.2020. file://fileservices.ad.jyu.fi/homes/tipuolim/Downloads/1275001321371974.pdf

Lukianoff, Greg & Haidt, Jonathan (2019) The Coddling of the American Mind: How Good Intentions and Bad ideas Are Setting Up a Generation for Failure. Penguin Books.

Puolimatka, Tapio (2014) Lapsen ihmisoikeus: oikeus isään ja äitiin. Suunta-kirjat. https://apowiki.fi/wiki/Lapsen_ihmisoikeus:_oikeus_is%C3%A4%C3%A4n_ja_%C3%A4itiin_(kirja)

Puolimatka, Tapio (2020) Saanko luvan – sanoa? Sananvapaus ja vihapuhe. Perussanoma. https://tapio.blog/kirja-saanko-luvan-sanoa/

Strossen, Nadine (2018) Hate: Why We Should Resist It with Free Speech, Not Censorship. Oxford University Press.

Toivanen, Meri (2020) ”Luottamushenkilöt närkästyivät piispan puheenvuorosta. Hintikka vastaa: ”Keskustelua on voitava käydä turvallisen tilan periaatteilla.” https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/luottamushenkilot-narkastyivat-piispan-puheenvuorosta-hintikka-vastaa-keskustelua-on-voitava-kayda-turvallisen-tilan-periaatteilla/