Pieni oravaepisodi

Oravat ovat alusta asti kuuluneet tonttimme eläimistöön. Niitä on näkynyt niin lähimännyissä kuin autotallin katollakin. Tänä kesänä on sitten ollut havaintoja siitä, miten orava on kiivennyt palotikkaita talomme katolle ja aina joskus on tuntunut, että sellainen on juossut välikatossa.

Kuluneen viikon maanantaina, kun touhusimme pihassamme, viisivuotias tyttären tytär huomasi pienen eläimen. Ensin ajattelin, että se on joku hiiri, kun sillä oli ihan paljas häntä, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että kysymyksessä oli oravanpoikanen. Se oli hyvin aktiivinen, jahtasi paljaita varpaita ja koetti kiivetä säärtä pitkin ylös. Oikeastaan outoa oli vain täysin kalju häntä. Koetettiin viedä sitä läheisen puun oksalle ja taitavasti se siinä kiipeilikin, mutta heti, kun pääsi alas maanpinnalle, se tuli taas pyörimään meidän jalkoihimme. Lopulta vävy vei otuksen kauemmas metsään, mutta muutaman tunnin kuluttua se hyppi jälleen pihakiveyksellä. Tyttäremme, joka on ekologi koulutukseltaan, arvioi kuitenkin, että pesästä lähteneellä poikasella, jolla selvästi oli terveysongelma, ei selviytymisen mahdollisuuksia ollut, ja hän vei sen nyt niin kauas metsään, että enää se ei tullut takaisin. Luonto varmaan hoiti tehtävänsä ja ehkä kissa tai harakka tai joku muu sai hyvän aterian.

Mutta episodi ei päättynyt tähän. Keskiviikkona kiinnitimme huomiota siihen, että jälleen oravat pitivät melkoista meteliä juoksentelemalla talon kattorakenteissa, ja kun vaimo tuli illalla kotiin asioilta, ajotiellämme makasi taas oravanpoikanen. Myös tällä oli hyvin vähän karvoja hännässä ja se näytti muutenkin kuolemaa tekevältä. Päättelimme, että se oli hypännyt alas jostain kattomme tasolta (1 ½ -kerroksinen talo), mutta tullut liian kovalla vauhdilla pihakiveykselle. Ajattelimme, että kuolkoon nyt siihen tielle. Yllätys oli, kun se vähän myöhemmin löytyi läheisestä kukkapenkistä ja varsin virkeänä: myös se innostui jahtaamaan varpaita ja hyökkäsi jalkojen kimppuun.

Tämän oravan osalta päädyttiin toisenlaiseen ratkaisuun. Otimme sen hoiviimme. Google antoi hiukan tietoja, mitä ehkä kannattaisi tarjota ruoaksi. Pahvilaatikosta tehtiin sille maja. Vamo soitti Suomen Eläinsuojeluyhdistysten Liiton yhteyshenkilölle, joka ohjasi meidät edelleen puheisiin orava-asiantuntijan kanssa. Tällekin tämä kalju häntä oli mysteeri, mutta muuten saimme hyviä neuvoja: yksi vaimon baskereista uhrattiin oravan pesäksi, kuumavesipullo pesän viereen lämmittämään sitä.

Kaksi päivää hoito meni aika hyvin: penikka nukkui paljon, mutta oli välillä hyvinkin virkeä. Juomisesta olimme huolissamme; meidän mielestämme oravan olisi pitänyt ottaa nestettä reilusti enemmän, ja vähän olimme huolissamme, oliko sisäelimiin, esimerkiksi munuaisiin tullut vaurioita. Mutta kyllä hunajavettä ja kissanmaidonvastikkeella kostutettua leipää orava söi ihan mielellään.

Käänne tapahtui perjantain ja lauantain välisenä yönä. Oravalle oli tarjolla vettä, ja se oli ehkä kastellut itsensä yön aikana pahasti ja saanut kylmää. Joka tapauksessa se oli hyvin huonokuntoinen lauantaiaamuna, suostui vain hiukan ottamaan nestettä. Iltaa kohden juominen loppui kokonaan ja oikeastaan ainoa elonmerkki oli hengitys. Sunnuntaiaamuna orava löytyi baskeripesästään hengettömänä.

Tämä muutaman päivän jakso sai meidät – vaimon ja minut – ihan oikeasti kiintymään oravavieraaseemme. Vaikka hyvin tiedämme, että kuolema oli sille vapautus kivusta ja sairaudesta, haikea ja liikuttunut on olo.  Pienen oravan kamppailussa konkreettisesti näimme, kuinka ihmisen lankeemuksen vuoksi ”koko luomakunta yhdessä huokaa”. Toivomme on, että ”itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen”. 

Sitäkin olemme – vaimo ja minä – itseltämme kysyneet, onko nyt oikein surra yhtä oravaa, kun maailma on täynnä ihmisten tuskaa. Luen parhaillaan Veli Andreaksen kirjaa ”Sanan salakuljettaja” (Päivä Osakeyhtiö 2017, suosittelen lämpimästi), jossa on vahvaa kuvausta siitä kärsimyksestä.

Miksi hoivata ja surra oravaa, kun pitäisi surra ja auttaa kurjuudessa eläviä ja ahdistettuja. Enpä tiedä; kovin erimitallisia nämä asiat ovat. Joka tapauksessa oravamme ruumis laitettiin kauniiseen pahvirasiaan, suljimme rasian kannen silkkinauhalla ja laitoimme rasian ja oravan poltettavien sekajätteiden astiaan.