Kirjoittanut
Kirjoittaja on hoitovapaalla oleva kahden lapsen äiti, jonka sydän sykkii lähetystyölle ja taiteelle.Vuonna 1883 Kuningas Leopold II kirjoitti kirjeessään belgialaisille lähetystyöntekijöille, että näiden tuli tulkita evankeliumi sellaiseksi, että se palvelisi eurooppalaisten hallinnollisten ja tuotannollisten työntekijöiden intressejä siirtomaassa. Lähetystyöntekijöitä ohjeistettiin myös massojen käännyttämiseen ruoskan avulla sekä paikallisten alistamiseen niin, etteivät he kiinnostuisi luonnonvaroistaan tai kääntyisi siirtomaaisäntiään vastaan (Arnaut sit. Ndille 2018).
Anna Johnston Tasmanian yliopistosta puolestaan kirjoittaa teoksessaan Missionary Writing and Empire, 1800-1860 (Johnston 2003), että lähetystyö oli keskeistä eurooppalaiselle kolonialismille, sillä se tarjosi brittiyleisölle tunteen oikeudenmukaisuudesta ja moraalisesta auktoriteetista. Lähetystyö oli Johnstonin mukaan kuitenkin väistämättä kytköksissä kulttuuriseen muutokseen, missä alkuperäisyhteisöt pyrittiin muuttamaan sivilisaation ja modernismin imperialistisiksi arkkityypeiksi vaikuttamalla yksilöön, yhteisöön ja valtioon länsimaisen, kristillisen filosofian kautta.
Vaikuttaa siltä, että lähetystyöntekijät ovat valitettavan usein joutuneet hengellisten ja poliittisten intressien ristituleen selviten paineista vaihtelevalla menestyksellä. Ei siis ole ihme, että moni suhtautuu edelleen lähetystyöhön epäluuloisesti.
Löytyykö lähetystyön historiasta yhtään valoisampia esimerkkejä? Eräänä sellaisena mainittakoon brittiläinen Hudson Taylor, China Inland Mission -lähetysjärjestön perustaja, joka toimi Kiinassa koko 1800-luvun jälkipuoliskon. Taylor oli britti-imperialismin aikalainen mutta vastusti jyrkästi kolonialismia vedoten työntekijöitään ”katsomaan Taivaalliseen Isään ennemmin kuin ulkomaalaisiin sotalaivoihin” (Kane sit. Covell & Wright Doyle). Hän myös vastusti oopiumkauppaa, jonka hän näki kiinalaisten kannalta taloudellisesti hyvin epäedullisena (Covell & Wright Doyle).
Kumpi oli ymmärtänyt lähetystyön oikein – Kuningas Leopold II vai Hudson Taylor?
Kristinuskon juutalaiset juuret
Kristinuskon juutalaisten juurien perusteella on selvää, ettei lähetystyössä pitäisi olla kyse kolonialismista.
Ensinnäkään kristinusko ei ole eurooppalainen tai länsimainen uskonto, vaikka monet niin luulevatkin. Raamatun mukaan Jumala loi maailman, ja jo heti syntiinlankeemuksen jälkeen hänellä oli pelastussuunnitelma valmiina. Tätä varten piti luoda kansa, jonka keskuudesta Vapahtaja syntyisi ja nujertaisi lopullisesti synnin, kuoleman ja pahan vallan. Tämän kansan, juutalaisten, kantaisä Abraham oli kotoisin Urista Mesopotamiasta nykyisen Irakin alueelta, mistä Jumala kutsui hänet lupaamaansa maahan Lähi-Itään nykyisen Israelin ja Palestiinan alueelle.
Jeesus, Vapahtaja, oli juutalainen Juudan heimosta. Hänen äitinsä ja kasvatti-isänsä noudattivat Mooseksen lakia, ja Jeesuskin ympärileikattiin vauvana. Jeesuksen ensimmäiset opetuslapset olivat juutalaisia, mutta Jeesuksen antaman lähetyskäskyn mukaan ei vain juutalaiset vaan kaikki kansat tuli tuoda armon piiriin (Matt. 28:19-20).
Kun apostoleille Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen vahvistui, että aivan kaikille oli saarnattava Jeesusta, tuli pian eteen ongelma: millainen suhde pakanuudesta kääntyneillä kristityillä tuli olla juutalaisuuteen ja erityisesti Mooseksen lakiin? Tästä tuli heidän välilleen kiistaa. Paavali ryhtyi kuitenkin puolustamaan pakanakristittyjen vapautta eikä vaatinut heitä kääntymään juutalaisuuteen, jotta he voivat lähteä seuraamaan Jeesusta (Gal. 2:2-5), vaan puolusti intohimoisesti sitä, että evankeliumin totuus säilyisi puhtaana. Toki Kymmenen käskyä on edelleen voimassa, mutta kukaan ei voi sitä noudattamalla pelastaa itseään.
Jos siis juutalaisuuden noudattamista ei kaikesta huolimatta vaadittu kristityksi kääntyneiltä pakanoilta, ei varmasti voida ajatella, että eurooppalaisen kulttuurin tai poliittis-taloudellisen järjestelmän pakottaminen uusille kansoille voisi olla lähetystyössä oikeutettua.
Rooma vs. Jumalan valtakunta
Juutalaisten messiasodotukseen liittyi vahvasti toive päästä Israelin valloittaneen Rooman otteesta irti. Kirjoituksia tulkittiin niin, että Vapahtaja toisi helpotuksen myös vallitsevaan poliittiseen tilanteeseen. Toisin kävi. Moni pettyi Jeesukseen, sillä hän ei ollutkaan se vapaustaistelija, jota toivottiin.
Lähetystyössä kutsumme evankeliumia julistamalla ihmisiä tuntemaan elävän Jumalan ja antamaan itsensä Hänelle, muttei suinkaan sen myötä millekään poliittiselle, taloudelliselle tai kulttuuriselle vallalle. Evankeliumissa on kyse Jumalan valtakunnasta, josta pääsee osalliseksi kääntymällä ja uskomalla (Luuk. 1: 14-15), eikä se noudattele minkään maallisen instituution rajoja (Luuk. 17:20-21).
Näin syntyneen uskon tulee aina löytää ilmaisukeinonsa kussakin kontekstissa. Lähetystyöntekijän tehtävänä on edistää tätä prosessia eikä hiekoittaa sitä oman kulttuuripiirinsä muoteilla.
Omassa lähetyskoulutuksessani puhuttiin paljon paikallisen kielen ja kulttuurin oppimisen tärkeydestä. Uudessa kontekstissa on suostuttava heittäytymään pieneksi lapseksi ja olemaan monilta osin toisten opetettavana. Tehtäväni lähetystyöntekijänä ei ole mennä paikan päälle ja kertoa ihmisille, miten asiat tulee tehdä, vaan rakastaa heitä kuten Jeesus rakasti kaikkia ihmisiä ja kertoa heille evankeliumi. Yhdessä paikallisten kanssa voimme sitten pohtia, millaisia muotoja uskonelämä saa heidän kulttuurikontekstissaan niin, että se on sopusoinnussa Raamatun muuttumattoman totuuden kanssa.
Palvelevaa rakkautta
Kolonialismi ja Jeesuksen esimerkki palvelevasta rakkaudesta sopivat huonosti yhteen. Jeesus pesi opetuslastensa jalat ja kehotti heitä samaan (Joh. 13: 4-17). Lopulta hän myös antoi henkensä ristillä. Tätä suurempaa ja nöyrempää rakkautta ei ole. Edes uskoon Jumala ei pakota ketään, vaikka Jeesus onkin ainut tie Isän tuntemiseen. Hän antaa ihmiselle tilan kieltäytyä uskomasta, tosin vakavin seurauksin. Siksi mekään emme saa pakottaa ihmisiä uskomaan emmekä sekoittaa uskoa poliittiseen tai kulttuurilliseen vallankäyttöön. Päinvastoin, meidät on kutsuttu kertomaan Jumalan teoista ja palvelemaan lähimmäistämme luottaen siihen, että Pyhä Henki saa ihmisessä aikaan sekä uskon että Jumalan tahdon mukaisen hedelmän.
Tuntemistani lähetystyöntekijöistä välittyy aito halu palvella Jumalaa ja lähimmäistä. Evankeliumi motivoi heitä, ja moni palvelee paikallisia kielenkääntötehtävissä, terveydenhuollossa tai elinolosuhteiden parantamiseen tähtäävissä kehitysyhteistyöhankkeissa ja diakoniassa Jeesuksesta todistaen.
Jeesus on portti vapauteen. Esimerkiksi animistisissa uskonnoissa pahan henkimaailman läsnäolo on pelottava ja rankka kokemus, josta irtautuminen kristityksi kääntymisen myötä merkitsee ihmiselle orjuuden loppumista. Kristiina Markkasen ja Itohan Okundayen tietokirjassa Nimeni on Itohan (2020, s. 163) hengellisen uudistumisen kokenut nigerialainen Itohan toteaa kokemastaan ihmiskauppaan ja prostituutioon kytkeytyvästä juju-rituaalista näin: “… minulle haluttiin siinä rituaalissa opettaa, ettei paholainen anna mitään ilmaiseksi. Jos se antaa sinulle yhdellä kädellä, se ottaa toisella jotain pois. Sen jälkeen ei ole vapaa. Jujussa vaihdetaan sielu paholaisen tahtoon.”
Tuntemani ei-eurooppalaiset kristityiksi kääntyneet eivät ajattele tulleensa imperialistisen väkivallan kohteiksi vaan iloitsevat Rauhan Ruhtinaan tuntemisesta ja ovat valmiita maksamaan uskostaan kovan hinnan. Eräs Keski-Aasiasta kotoisin oleva tuttuni kertoo:
– Täällä Suomessa kävin kirkossa ja tutustuin kristittyihin. Sain farsinkielisen Raamatun ja luin sitä paljon kuuden kuukauden ajan. Ensin oli vaikea ymmärtää, että Jeesus on Jumalan Poika, koska Koraanissa hän on vain yksi profeetta. Mutta kun luin Raamattua, asia kirkastui, ja Jeesus tuli elämääni ja puhdisti sydämeni. Pääsin pimeästä valoon. Jeesus kuoli ristillä minun puolestani, totta kai häntä pitää seurata.
Lähteet:
Covell, Ralph. R. & Wright Doyle, G. Hudson Taylor, Taylor, James Hudson | BDCC (bdcconline.net)
Johnston, Anna 2003. Missionary Writing and Empire, 1800–1860 (Cambridge Studies in Nineteenth-Century Literature and Culture, Series Number 38). Chapter 1. Huom. viitteet tekstissä kirjoittajan vapaasti suomentamia
Markkanen, Kristiina & Itohan Okundaye 2020. Nimeni on Itohan. Docendo.
Ndille, Roland 2018. Missionaries as imperialists. Sumerianz Journal of Social Science, 2018, vol. 1, No 2, pp. 51-58.
