On tämä elämä tautisen hienoa!

 

Eristysarki jakaa ihmiset kahteen kastiin: toisilla on yhdessäoloa ylenmäärin, toisilta on ehkä otettu pois sekin, minkä he luulivat omistavansa. On luovien ratkaisuiden aika.

Tuossa eräänkin etätyö-/etävapaapäivän kääntyessä iltaan tulvi mieleen muistoja nuoruuden aktiomatkoilta. Yhdellä reissulla Itä-

Siperiassa majoituimme kuukauden purkukuntoisessa talossa, joka oli roudan vaikutuksesta jo vajonnut vinoon, tytöt yhdessä huoneessa ja pojat toisessa. Kylän kaivo oli kuivunut, eikä vettä ollut aluksi saatavilla kuin kaupassa. Keitimme parin viikon ajan pastat kivennäisveteen. Jokainen nuoli aterian jälkeen oman muovilautasensa ja muovihaarukkansa ja laittoi kuka minkäkin laudan rakoon. Peseytyminen…? Olkoon. Juhlapäivänä teurastimme paikallisen pastorin kanssa vuohen. Herkkuruoka, sisäelinten palasista tehty kastike oli aika vaikeaa nieltävää.

Palasimme länteen 72 tunnin matkan Siperian ”pika”junan platzkartassa, missä jokainen hetki vessakäyntejä lukuun ottamatta jaetaan koko vaunun kanssa. Moskovaan saavuttuamme jatkoimme saman tien kolmeksi viikoksi lastenkotilasten leirille. Aidatulta leirialueelta eivät saaneet lapset, sen koommin kuin ohjaajatkaan poistua edes lähimetsään (tässä itse kukin varmaan vähän fuskasi).

Majoituin kahdeksan varkkipojan kanssa samassa huoneessa. Pahin koviskundi piti joka yö herättää vessaan yökastelun vuoksi. Ei siinä paljoa nukuttu.

Puolet tiimistämme sai leirituliaisina kuumetaudin. Yksi tuupertui Moskovassa metroasemalle ja jouduimme passittamaan hänet kotiin. Vatsatauteja tms. en vaivaudu edes mainitsemaan.

Mutta voi veljet, ne oli hienoja aikoja!

Siitäkin reissusta syntyi ainakin jotain konkreettista: kolme avioparia – ja lopulta myös kymmenkunta lasta. 😊

Nämä olivat niitä vähäisiä ja hetken kestäviä ahdistuksia. Kaikenlaisesta on selvitty ennen ja selvitään nytkin. Ja onpa tässä karanteeniarjessa taas jotain lisää, mitä muistella.

Ajatellaan positiivisesti. Saamme nyt hetken kokea sitä, millaista elämä on erityssellissä tai sitä, mitä monien vainottujen sekä seurakunnan arki on ollut vuosisatojen saatossa eri puolilla maailmaa: äärimmäistä varovaisuutta sen suhteen, ketä voi tavata ja missä, pieniä kokoontumisia lähinnä perhepiirissä, sekä monenlaisia luovia ratkaisuita. Miten monin verroin vaikeampaa onkaan elämä tänäänkin jossain muualla?

Albumit esiin!

Näitä reissumuisteluita onkin kai sopiva hetki jakaa, nyt kun emme vähään aikaan matkustele – edes Uudellemaalle tai sieltä pois. Haaveilen jo kesäreissusta eksoottiseen Hämeenlinnaan.

Luulen, että aika monilla meistä on melkoinen määrä reissumuistoja ja -valokuvia, joiden esittely ystäville ja sukulaisille voisi normaalioloissa synnyttää lähinnä vaivaantuneita huokauksia. Nyt kun emme pääse täyttämään muistikorttejamme uusilla kuvilla ja seikkailuilla, on vihdoinkin aikaa muistella huolettomien menneiden vuosien seikkailuja. Albumit esiin!

Eräällä toisella reissulla, 2000-luvun alkuvuosina, olimme Love for Kids -tiiminä lastenleirillä jossain päin Karjalan kannasta. Se oli se tammikuu, kun seudulle, yhtä kuin Suomeenkin iski -37 C pakkaset. Sisälämpötila leirikeskuksessa pysyi vaivoin +8 asteessa. Silti toki leikittiin ulkona ja pidettiin pienet hiihtokisat. Ainoa miellyttävän lämmin huone itse asiassa oli ohjaajien pieni keittiö, missä vuoroin lämmittelimme jalkojamme työntämällä ne sähköuuniin. Bazara njet!

Sain kuitenkin heti leirin alussa elämäni kamalimman yskän flunssan jälkitautina. Yritin hampaita yhteen purren olla yskimättä ihan kauheasti lasten läsnä ollessa. Se oli aikaa ennen koronaa. Eikä sieltä mihinkään olisi päässytkään. Hyvä jos paikan ainoa auto olisi edes saatu käyntiin.

Muutoin toivon kyllä, että kyseinen юность -leirikeskus on purettu jo kauan sitten.

Afrikassa olen onnistunut saamaan lähempää kosketusta myös vakavampiin tartuntatauteihin. Ghanassa sain

malariasääsken pistoksen luultavasti heti saapumisviikolla (malaria puhkeaa vasta pitkän itämisen jälkeen, kuten koronakin).

Oireet alkoivat selkäkivulla. Sitten seurasi oksentelua ja yli 40 asteen kuume. Kumasin yliopistollisessa keskussairaalassa sain klorokiinipistoksen ja vaivuin 16 tunniksi tajuttomaksi. Sitten aloin toipua. Hoito oli erinomaista. Malariaan kuolee vuosittain 400 000 henkeä, enkä yhtään ihmettele. Milloin se on viimeksi ollut uutinen?

Matkailu avartaa. Saa tuntumaa erilaisiin ihmisiin ja asioihin. Kiitollinen saan olla, kun sentään on jotain, mitä muistella ja ehkä jossain myös joku, jolle näitä jakaa virtuaalisesta kiikkustuolistani käsin.

On tää elämä tautisen hienoa!

Kuvat: Mark, Minna ja allekirjoittanut. Kiitoksin. 🙂