Oikea oppi

Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa. Annamme ainoastaan nämä välttämättömät ohjeet.

Näin syntyi kristinuskon ensimmäiset opinkappaleet, hienosti sanottuna dogmit. Kyse on apostolien kokouksesta Jerusalemissa. Se on suurten kirkolliskokousten ihanteellinen esikuva.

PS Norvanto Hedelmästään puu tunnetaan

Tuhansien vuosien aikana oppi on lisääntynyt. Opillinen maltti olisi kuitenkin suotava, muistuttaa Addison Hodges Hart kirjassaan Strangers and Pilgrims Once More.

Oppi on annettu uskon ohjeeksi, ei omaksi erilliseksi maailmaksi.

Apostolien kokous Jerusalemissa pohjautuu kolmeen terveen opin periaatteeseen, toteaa Hart. Ne ovat ykseys, taakan välttäminen ja pysyminen oleellisessa. Nämä kaikki täydentävät toisiaan.

Ensinnäkin opin tarkoitus on luoda ykseyttä ja estää hajaannusta. Oppi tukee yhteisöllisyyttä. Sen tulee varjella sitä ja jopa joustaa tarpeen tullen. Jääräpäisyys ei ole ratkaisu.

Toiseksi opin tarkoitus ei ole lisätä taakkaa uskovalle. Oppia ei keksitä opin vuoksi, vaan tarpeeseen ilmaista uskoa.

Kolmanneksi oppi on välttämätön. Kaikkea ei toki voi säätää opilla, mutta jotain oppia tarvitaan. Tämä on aiheellinen muistutus. Ei ole olemassa opitonta kristinuskoa. Aina on olemassa jotain välttämätöntä oppia.

Ortodoksinen kirkko yrittää olla opillisesti maltillinen. Kaikkea ei haluta opillisesti säätää. Tajutaan, ettei tämä edes ole mahdollista. Toki ortodoksiset fanaatikot saavat jääräpäisinä kaiken kuulostamaan ehdottomalta dogmalta.

Opittomuus olisi yhtä väärä, kuin toinen ääripää, ”opillinen pakkomielle”, kuten Hart asennetta kuvaa. Ääripäitä on siis vältettävä.

Turha opillisuus ei palvele ykseyttä ja on taakaksi. Se ei myöskään ole uskolle välttämätöntä. Usko on monesti pärjännyt mainiosti ilman monia myöhäisiä oppeja.

Ikävin esimerkki opillisesta pakkomielteestä on harhaoppisten teloitus. Valitettavan aikaisin vainotut muuttuivat itse vainoojiksi.

Ensimmäinen harhaoppisen teloitus tapahtui jo vuonna 385. Tällaisissa teloituksissa tapetaan ihmisiä, ”jonka vuoksi Kristus on kuollut”, lainatakseen Paavalia.

Teloittaminen tapahtuu ”puolustaakseen” oppia tästä pelastuksesta. Tilanne on surullisen nurinkurinen. Tilanne ei muutu siitä, että itse likainen työ on ulkoistettu maallisille vallalle.

Pahimmillaan opin palvonta johtaa teloituksiin ja ahdisteluun.

Parhaimmillaan oppi johtaa ”muuttuneisiin näkökulmiin, uudistuneisiin mieliin ja uskaliaisiin elämiin”, Hart kutsuvasti toteaa.