Kirjoittanut
Kirkkohistorian dosenttiIstuin Helsingin seurakuntayhtymän kirkkovaltuustossa kaksi kautta kerralla, ensimmäisen ja viimeisen. Vaikka en enää halunnut asettua ehdolle uudelle kaudelle, sen verran mielenkiintoinen tuo kokemus oli, että haluan kirjoittaa sen synnyttämistä ajatuksista.
Valtuustokauteen koronaepidemia vaikutti sillä tavoin, että osa kokouksista pidettiin etäkokouksina ja osa Agricolan kirkossa. Kokoukset saatiin niin asiallisesti hoidetuiksi. Ja mikä tärkeämpää, seurakuntayhtymä ja seurakunnat tekivät kovasti töitä tukeakseen ihmisiä tuona vaikeana aikana.
Toinen suuri koko vaalikautta leimannut asia oli seurakuntien jäsenmäärän tippumisesta aiheutuva taloudellisten säästöjen tarve. Toistuvasti jouduttiin pohtimaan henkilöstösupistuksia, toimitiloista luopumisia ja sitä, mitä pienenevät tulot merkitsevät kullekin seurakunnalle. Kauden päätteeksi oltiin oudossa tilanteessa: toisin kuin oli arvioitu ja budjetoitu, verotulot olivatkin nousseet. Juuri tehnyt irtisanomiset alkoivat tuntua kohtuuttomilta. Virkamiesjohto vakuutti, että säästöt ovat tarpeen, koska verotulot tulevat joka tapauksessa lähivuosina laskemaan.
Varsinkin valtuustokauden lopulla kävi ilmeiseksi, että toimintaa tulisi kehittää niin, että valtuusto voi käsitellä talousarviota kahdessa kokouksessa ja että siitä päästään päättämään jo marraskuussa. Budjetista päättäminenhän on valtuuston tärkein tehtävä.
Merkittävä päätös oli, että seurakuntayhtymän johtajan virasta tehtiin kokotoiminen ja siihen valittiin Juha Rintamäki, joka oli tähän saakka hoitanut tehtävää kirkkoherran tehtävänsä ohella.
Mielestäni suurin ongelma valtuuston työssä on ollut se, että kirkon perustehtävä, että evankeliumi saisi synnyttää uskoa ja ihmiset pääsisivät taivaaseen, loistaa poissaolollaan. Ymmärrän kyllä, että valtuuston varsinainen tehtävä on huolehtia toiminnan puitteista, taloudesta ja rakennuksista ja että evankeliumin julistaminen on sitten pappien ja muiden työntekijöiden vastuulla. Mutta jos kirkon varsinainen missio loistaa poissaolollaan keskusteluissa ja päätöksissä, jotain on vialla. On murheellista, että se Raamatun kohta, joka minulle usein valtuuston työskentelyssä tuli mieleeni oli tämä: ”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä.” (1. Kor. 15:19)
Minulla oli mielessäni kolme asiaa, joihin halusin vaikuttaa, kun aloitin valtuustokauteni. Ensinnäkin toivoin, ettemme keskittyisi vain karsimaan toimintaa jäsenmäärän vähentyessä, vaan vaikka realiteetit on tietysti tunnustettava, pitäisi kääntää katseet kasvuun. Ajattelin, että yhdeltä merkittävältä osaltaan kirkonkin tulevaisuus on maahanmuuttajissa. Tein heti kauden alussa aloitteen, että Helsingissä kokeiltaisiin ns. henkilöseurakunta. tai yhteisöseurakuntamallia, jolla voitaisiin luoda eri kielisille etnisille kristittyjen ryhmille mahdollisuus integroitua kirkkoon ja vaikuttaa siinä. Samaa mallia voisi soveltaa myös niihin jumalanpalvelusyhteisöihin, jotka tahtovat pysyä kirkon yhteydessä ja joista monissa kokoontuu myös juuri sitä nuorten aikuisten joukkoa, jota kirkko kovasti kaipaa. Tällaisia ovat esimerkiksi Tuomas-yhteisö, (kotiryhmä)verkosto, Pyhän Sydämen kappeli, Luther-kirkko ja Kansanlähetyksen messuyhteisö.
En lopultakaan saanut selvää vastausta, aiotaanko kokeilu suorittaa ja jos ei, niin miksi ei. Seurakuntien nykyinen vieraskielinen työ on tärkeää, mutta se ei kata kuin osan Helsingissä toimivista muunkielisistä kristillisistä ryhmistä. Englanninkielinen seurakunta on sekin tärkeä, muuta sekään ei ole ratkaisu ongelmaan. Kun on tiedossa, että maahanmuuttajien tuleminen osaksi seurakuntia on esimerkiksi Lontoossa kääntänyt seurakuntien jäsenmäärät kasvuun ja kun tiedämme, että maahanmuuttajien määrä on koko ajan lisääntymässä, on suuri vahinko, jos tähän asiaan ei määrätietoisesti tartuta.
Toinen asia, johon halusin vaikuttaa, on lähetysmäärärahojen jako. Olen harvoin missään nähnyt niin epädemokraattista, epätasa-arvoista ja syrjivää käyttäytymistä kuin tässä asiassa tapahtuu Helsingin seurakuntien kirkkovaltuustossa. Täysin piittaamatta kirkolliskokouksen päätöksistä ja seurakuntalaisten näkemyksistä ja toiveista kirkkovaltuuston enemmistö on toistuvasti päättänyt jakaa rahat vain muutaman järjestön kesken. Kaikki asiaa vähänkin tuntevat tietävät, että kaikki kirkon viralliset lähetysjärjestöt tekevät hyvää työtä vaikeissa oloissa kaukana kotimaasta. Ainoa tasapuolinen tapa rahojen jakamiseen olisi se, että rahat jaettaisiin kaikkien kirkon lähetysjärjestöjen kesken siinä suhteessa kuin ne saavat vapaaehtoista tukea. Perustelut joidenkin järjestöjen syrjäyttämiselle ovat kestämättömät. Valtuuston enemmistö ei tunnu olevan kiinnostunut siitä, mitä järjestöt lähetystyössä tekevät, vaan harjoittaa itsekästä kirkkopolitiikkaa. syyttäessään joitakin järjestöjä syrjinnästä, vaikka ne edustavat kirkon virallista kantaa avioliittokysymyksessä ja virkakysymyksessäkin toimivat kirkolliskokouksen hyväksymän ponnen mukaisesti.
Kolmas kysymys, josta olisin halunnut keskustella, oli Kirkko ja kaupunki -lehden sisältö ja linja. Tulin valituksi lehden johtokunnan varajäseneksi ja ehdotin päätoimittajalle, että järjestettäisiin lehden sisältöä ja linjaa käsittelevä kokous. Varajäsenet kutsuttiin koko kauden aikana vain yhteen kokoukseen, jonka sisältö oli aivan muuta, eikä toivomaani kokousta missään vaiheessa järjestetty. Toivomukseni olisi, että lehti ottaisi vakavammin ateistisen propagandan ja vastasi kirkolle ja kristinuskolle esitettyyn haasteeseen, jonka uskon olevan kirkosta eroamisaallon taustalla. Lehden tulisi myös selkeämmin pitää esillä sitä kirkon perussanomaa, joka synnyttää uskoa ja pitää sitä yllä. Tärkeä tehtävä olisi myös tukea kotien kristillistä kasvatusta.
Helsingin Toukolassa viimeisen valtuuston kokouksen jälkeisenä päivänä 9.12.2022
