Muukalaisilta pääsy kielletty

 


Vanhan liiton köyhäinapu

Viime jouluna käsikirjoitin musiikkinäytelmää Leivän talo, joka perustuu Vanhan Testamentin Ruutin kirjaan. Eräs asia, joka puhutteli minua, on siitä välittyvä kehotus huolehtia vähäosaisista. Tämä muistetaan usein jouluna, mutta vuoden mittaan toteutus vaihtelee. Pienituloisena freelancerina oli koskettavaa lukea, kuinka Jumalan laki tahtoo suojata leskiä, köyhiä ja muukalaisia.

Ihmiset, jotka asuivat Ruutin kirjan aikaan Israelin kansan keskuudessa, mutta joilla ei ollut omaa perintöosaa luvatusta maasta, saattoivat saada toimeentulon kovalla työllä siitä, mitä muilta jäi keräämättä. “Kun korjaat maassasi satoa, älä leikkaa pelloiltasi viljaa reunoja myöten äläkä korjaa maahan pudonneita tähkiä leikkuun jälkeen. — Jätä ne köyhiä ja muukalaisia varten.” (3. Ms. 19:9-10)

Saavuttuaan Moabista Betlehemiin, Ruut tahtoi hankkia ruokaa itselleen ja israelilaiselle anopilleen Noomille, ja lähti keräämään pellolle pudonneita tähkiä, jos joku sen siellä hänelle sallisi. Ruut sattui oikeamielisen ja lempeän Boaksen pellolle, joka ei pelkästään antanut Ruutin olla rauhassa, vaan järjesti tämän olot pellolla mahdollisimman hyviksi koko viljankorjuun ajaksi. Hän antoi Ruutille ruokaa ja kielsi väkeään moittimasta häntä. Boas ohjeisti palvelijoitaan jopa katkaisemaan tälle muutaman ylimääräisen tähkän.

Tämän päivän tähkänpoimijat

Teen ja opetan taidetta freelancerina. Seurakuntien ja hengellisten järjestöjen piirissä työskenteleminen tuntuu monesti siltä, että kerään muilta putoavia muruja. Olemassaoloni ei ole oletusarvo, vaan taiteen kautta toimitaan, jos siihen jää ylimääräistä varaa. Muiden työmuotojen ei tarvitse maksaa itse itseään vaan niitä tehdään vaikka talous miinuksella. Ehkä niitä pidetään tärkeämpinä. Minun työni ei kuulu joukkoon, kun lasketaan sitä ketkä palvelevat yhteistä hyvää ja evankeliumin viemistä eteenpäin. Luomistyö ei kuulemma ole ydinasiaa. On kuin muille toimintamuodoille olisi varattu perintöosa, joka ei koske minua. Siitä huolimatta minäkin etsin turvaa saman Jumalan siipien suojasta.

Olen kohdannut työsarallani sekä Boaksia että ahdistelijoita. Joskus olen saanut kaiken mitä pyydän ja päivällisen päälle, joskus budjettia ei vain ole ollut. Toisinaan minut on häädetty pellolta. Minut on helppo häätää, sillä näytän ehkä vähän oudolta ja puhun vierasta kieltä. Kukaan ei oikein tiedä mistä tulen (Onko taide muka työtä ja voiko sitä opiskella?) tai ymmärrä miksi olen paikalla (Taidetta kirkossa?! Tai siis jotain muuta taidetta kuin musiikkia?!).

Freelancerilla ei ole pitkien, vakinaisten työsopimusten suojaa, mutta työyhteisöt koostuvat vajavaisista ihmisistä. Joidenkin on ylipäätään hankalaa ottaa vastaan taidetta. Joskus tämä henkilöityy sen tekijään, vaikka hän Ruutin tapaan työskentelisi ahkerasti aamusta iltaan ilman moitteen sijaa.

Aina taiteilijalle ei löydy paikkaa seurakunnasta lainkaan.

Vielä tilaa on?

Jos joltain jää muutama tähkä poimimatta, miksi ei sallita muukalaisen poimia niitä? Jos joku vieläpä kuuluu samaan perheeseen ja hänellä on varaa lunastaa toinen vapaaksi, miksi hän ei tee sitä? Ruutin kohdalla ensimmäinen sukulunastaja kieltäytyi lakisääteisestä velvollisuudestaan, mutta se ei estänyt Boasta toimimasta oikein. Hän lunasti Ruutin rakkaudesta. Niin maa palautui oikealle omistajalleen, Ruut ja Noomi saivat toimeentulon ja syntyi Obed, josta tuli myöhemmin Daavidin isoisä. Daavidin Pojan kaikki varmaan tietävätkin.

Lunastus on rakkauden teko. Toivoisin sellaisia löytyvän kristittyjen keskuudesta. Olisiko jossakin seurakunta, jossa saisin olla rauhassa ja jossa oloni järjestetään hyviksi – jossa saan kulkea ja aterioida työntekijöiden joukossa koko viljankorjuun ajan?

Sellaista odotellessa käperryn seimen lapsen jalkojen juureen, sillä ei ihminen elä pelkästään leivästä. Eikä minulla muutakaan paikkaa ole. Majatalossa ei ole sijaa muukalaisille, jotka ovat synnyttämässä jotakin uutta.