Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaSuomen hallitus on päättänyt vähentää kehitysyhteistyövaroja ja keskittää ne isommille järjestöille ja suurempiin projekteihin. Kerronpa teille, mitä yhden pienen järjestön yksi pieni leipomiskurssi sai aikaan mongolialaisessa kauppalassa.
Tämä tapahtui kymmenisen vuotta sitten. Toukokuinen aro oli ihmeen kaunis, kun ajelin suomalaisen avustustyöntekijän kanssa Tsetserlegin kaupungista parinkymmentä kilometriä pieneen kauppalaan. Hennonvihreä maa ja kaukaiset, vielä kaukaisemmat ja kaikkein kaukaisimmat vuorijonot ympäröivät meidät peräkkäin, erivärisinä ja korkeimmat lumihuippuisina.
Menimme katsomaan perhettä, joka oli saanut apua suomalaisen lähetysjärjestön ja Suomen valtion kehitysyhteistyöprojektin kautta. Edellisenä syksynä oli Tsetserlegissä pidetty leipomiskurssi, jolle oli osallistunut eräs jaloistaan halvaantunut nuori rouva, Suwdaa nimeltään. Kurssilla hän oli oppinut leivän leipomisen jalon taidon. KYT-varoilla hänelle oli kustannettu vielä ihka oikea uunikin. Lainalla vai lahjoituksella, sitä en tullut kysyneeksi.
Astuimme pienen talon ovesta sisään. Suomessa vastaavaa rakennusta ei pidettäisi ihmisasumuksena, mutta kyllä se ainakin talvikelillä jurtan voittaa. Talossa leijaili paistetun leivän tuoksu. Suwdaa tervehti meitä herttaisesti hymyillen pyörätuolistaan käsin. Juteltiin niitä näitä. Emäntämme kertoi aloittavansa leipomisen aamuvarhaisella ja lopettavansa sen vasta illalla kaikkina muina viikonpäivinä päivä paitsi sunnuntaisin, jolloin hän käy kirkossa.
Syntymästään saakka kuuro aviomies toimittaa leivät kauppoihin. Muita leipomoita ei kauppalassa sitten olekaan, koska leivänteko ei kuulu mongolien perinteisiin taitoihin. (Jurtassa ei ole uunia; leivän syömisen mongolit oppivat vasta venäläisiltä.) Kysyin leivän hintaa ja laskin päässäni, että rahaa Suwdaan pussiin kertyy melko mukavasti. Tuon kunnan alueella asuu 6000 henkeä, joista puolet keskustassa.
Kauppalassa on pieni kirkko, joka toukokuun tuulissa oli kylmä kuin hollitalli. (Pidin siellä ilosanomakurssin.) Tuossa kirkossa on Suwdaa kastettu jo 90-luvulla, melko pian sen jälkeen, kun kristinusko saavutti Mongolian.
Suwdaalla ja hänen miehellään oli vain yksi oma lapsi. Heidän toinen lapsensa kuoli heti synnyttyään, mistä koitui vanhemmille suuri suru. Kristillinen usko ja ylösnousemustoivo ovat heitä kuitenkin lohduttaneet ja näyttäneet tietä surusta eteenpäin.
Omia lapsia oli siis vain yksi, mutta perheeseen kuului yhdeksän henkeä. Jurtassa puutalon pihalla asuivat näet Suwdaan isosiskon neljä lasta, jotka elivät hekin leipomon tuotolla. Sisko ja hänen miehensä olivat kuolleet auto-onnettomuudessa. Lisäksi tuo pyörätuolissa istuva nainen oli adoptoinut pikkusisarensa aviottoman lapsen. Samaten hän oli ylipuhunut ystävättärensä, joka suunnitteli aborttia: ”Synnytä se lapsi ja anna minulle!” Ystävätär suostui ehdotukseen, ja niinpä huushollissa oli pieni vauvakin.
Myöhemmin kuulin, että vuoden kuluttua ensimmäisestä leipomiskurssista Suwdaa kävi vielä jatkokurssin, joka sekin oli KYT-varoilla järjestetty. Leipomon taso kohosi entisestään. Sen sijaan että liikuntavammainen nainen ja hänen kuulovammainen miehensä olisivat sukunsa tai yhteiskunnan elätettävinä, he nyt elättivätkin itsensä ja seitsemän lastaan. Tätä minä kutsuisin KYT-varojen maksimaaliseksi käytöksi. Eivät siinä menneet hukkaan Suomen veronmaksajien rahat sen enempää kuin lähetysystävien uhritkaan.
Pienellä rahalla saatiin paljon aikaan. Pieni on kaunista, tässäkin asiassa!
