Mitä orjuus oli ja kuinka se loppui

 

Puuvillaplantaaseilla mustat miehet ja naiset raatavat hikisinä helteessä. Valkoisen työnjohtajan piiskan vihainen läiske muistuttaa laiskottelijoita siitä, mitä seuraa, jos päivittäin korjatun sadon määrä laskee. Silloin ruoska halkoo ihmislihaa, ei vain ilmaa.

Näissä tunnelmissa elokuvateattereihin on saapunut tositapahtumiin perustuva Amerikan orjuutta käsittelevä elokuva 12 years a slave. Teos on kahminut vastikään nipun Oscar-ehdokkuuksia, ja sen ohjaajaa Steve McQueenia pidetään jo nyt yhtenä Hollywoodin suurista nimistä. Kävin katsomassa filmin jokin aika sitten.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Päähenkilö Solomon Northup (Chiwetel Ejiofor) on Yhdysvaltojen pohjoisvaltioissa elävä vapaa kiertävä muusikko, jolla on koti, vaimo ja lapsia. Erään työmatkan aikana Solomon kidnapataan ja salakuljetetaan orjaksi etelävaltioihin. Näin Solomonilta riistetään hänen koko entinen elämänsä, perheensä ja vapautensa. Nöyryytyksen huipennukseksi orjamarkkinoille saavuttuaan häneltä viedään jopa oma nimi, kun ihmiskauppias sattuman oikusta nimeää hänet uudelleen matkalla kuolleen samannäköisen orjan mukaan.

Orjuus ei kuitenkaan saa Solomonia lannistumaan ja hän säilyttää vapaudenkaipuunsa ja elämänhalunsa täysin epäinhimillisten kokemusten keskellä. Lopulta 12 vuoden orjuuden jälkeen hänet onnistutaan vapauttamaan.

12 years a slave on perinteisen laadukas draama Amerikan historian kipeistä tapahtumista. Kuvaus on realistista – ei siis aina kovin miellyttävää katseltavaa -, näyttelijät huippuluokkaa ja syvän etelän hieno luonto ja miljöö on onnistuneesti tuotu valkokankaalle. Tätä kauneutta vasten valkoisten isäntien raakuus näyttää entistä julmemmilta.

Elokuvassa hengellisyys on läsnä taustalla koko ajan, vaikka mihinkään syvälliseen teologiseen analyysiin ei antaudutakaan. Tämä on sääli, sillä tilaisuuksia olisi ollut. Tarinan kiinnostavin hahmo on nimittäin Benedict Cumberbatchin esittämä herra Ford, Solomonin ensimmäinen omistaja. Hän on periaatteessa oikeudentuntoinen mies, joka esimerkiksi kärsii tunnontuskia, kun ei pysty orjamarkkinoilla ostamaan yhdessä äitiä ja tytärtä, vaan heidät erotetaan toisistaan. Lisäksi hän pitää sunnuntaisin raamattutuntia koko väelleen, orjille myös.

Mikä näet sai juuri tällaiset miehet vaientamaan kolkuttavan omatuntonsa vuosisatojen ajan? Mikseivät he – luultavasti enemmistö orjanomistajista – nousseet aikaisemmin vastustamaan sitä, minkä pohjimmiltaan tiesivät vääräksi?

Näitä kysymyksiä ei elokuvassa käsitellä, vaan sen sijaan siirrytään kuvaamaan Solomonin elämää toisen isännän Edwin Eppsin (Michael Fassbender)plantaasilla. Epps on sadistinen ja juopotteleva mielipuoli, joka latelee umpimähkäisiä Vanhan testamentin säädöksiä lukutaidottomille orjilleen, ruoskii heitä säännöllisesti pienimmästäkin päähänpinttymästä, himoitsee naisorjaansa ja kohtelee kaltoin vaimoaan.

Mitään syytä ei anneta sille, miksi Eppsistä on tullut moinen ihmishirviö, vaan katsojalle annetaan lupa avoimesti vihata tätä ja ulkoistaa näin paha jonnekin muualle.

Osin mustavalkoisista hahmoistaan huolimatta elokuva on kuitenkin kaikkiaan taidolla toteutettu, turvallisen korrekti draama brutaaleista oloista selviävästä yksilöstä. Varsin todennäköinen Oscar-voittaja siis.

Ihmeellinen armo, joka poisti orjuuden

On ehdottomasti tarpeen, että Solomonin kaltaisten orjien tarinoita kerrotaan. Vielä tarpeellisempaa – ja kiinnostavampaa – on kuitenkin se, miten orjuus lopulta onnistuttiin lopettamaan. Eräs tätä kysymystä avaava elokuva on Michael Aptedin ohjaus Amazing Grace vuodelta 2006.

Elokuva on nimetty entisen orjalaivan kapteenin John Newtonin tunnetun laulun mukaan. Se kertoo tarinan tämän ystävästä William Wilberforcesta (Ioan Gruffud), herätykseen tulleesta kansanedustajsta, jonka ansiosta orjakauppa Britanniassa kiellettiin. Wilberforce kampanjoi väsymättömästi orjakaupan lopettamisen puolesta. Hän teki muun muassa joka vuosi 18 vuoden ajan lakialoitteen orjakaupan kieltämiseksi, kunnes se lopulta sai tarvittavan kannatuksen vuonna 1807.

Wilberforcen tarinassa tulevat näkyvästi esiin ne todelliset motiivit, jotka viime kädessä olivat vastuussa orjuuden kieltämisestä. Kuten Amerikassa kveekarit, myös Brittein saarilla aktiivisimmat orjuuden vastustajat olivat tunnustavia kristittyjä.

He jatkuvasti vetosivat Jumalan ilmoitukseen, jonka mukaan kaikki ihmiset on luotu hänen kuvikseen ja siksi samanarvoisiksi. Jumalan sanan mukaan on ”yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (Gal 3:28)

Vastapuoli vetosi puolestaan erilaisiin maallisiin periaatteisiin, kuten Amerikassa ”osavaltioiden oikeuksiin”, talouden vaikeuksiin tai siihen, että ”jos Britannia ei harjoita orjakauppaa, Ranska astuu välittömästi sen tilalle.”

Orjuuden lopettamiseen vaadittu välttämätön syy oli lopulta siis hyvin yksinkertainen tosiasia, jonka Wilberforce, Newton ja kveekarit tiesivät: lait muuttuvat, mutta Jumalan totuus pysyy läpi aikojen.

Vaietut tarinat

12 years a slave-elokuvan ohjaaja on todennut, että orjuudesta kertovia elokuvia on vain kourallinen verrattuna esimerkiksi holokaustista kertoviin, vaikka orjuus kesti kauemmin ja koski useampia ihmisiä. Tätäkin räikeämpi epäsuhta vallitsee kuitenkin vaikkapa islamilaisen maailman harjoittaman orjuuden ja sen välillä, miten hyvin asia on suuren yleisön tiedossa.

Professori Tapio Puolimatka esittelee kirjassaan Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa (2013, Aikamedia) lukuisia tutkimuksia, joiden mukaan islamilaisten valloitussotien seurauksena orjuutettiin ehkä noin 17 miljoonaa ihmistä 1300 vuoden ajan aina islamin synnystä vuoteen 1920 asti. Amerikkaan vietiin 12 miljoonaa orjaa. Orjuus kiellettiin esimerkiksi Saudi-Arabiassa vasta 1961 ja Mauritaniassa viidennes väestöstä elää edelleen perinnöllisessä orjuudessa.

Orjuus ei kuitenkaan ole minkään kulttuurin yksinoikeus, sillä sitä on harjoitettu kaikissa kulttuureissa, jotka ovat siihen kyenneet: Kiina, Intia, Kreikka, Rooma, Babylon ja niin edelleen. Tutkimusten perusteella voikin sanoa orjuuden olevan ihmiskunnan historiassa pikemmin sääntö ja sen poissaolo poikkeus, jonka selittää vain kristinuskon yhteiskunnallinen vaikutus. Me länsimaiden asukkaat satumme elämään yhtä tällaista poikkeustilaa todeksi, mutta kuinka kauan?

Kirjoitus on julkaistu Uusi Tie-lehden numerossa 7/2014.

Lue myös ”SEA:n ihmiskaupan vastainen verkosto perustettiin