Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Mitä keskiviikkona oikein tapahtui?

 

 

Helmikuun yhdeksäntenä – eli viime keskiviikkona – piispankokous julkaisi ”pastoraalisen ohjeen vapaamuotoisesta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan”. Välittömästi ohjeen julkaisemisen jälkeen alkoi keskustelu siitä, mitä oikeastaan päätettiin, vai päätettiinkö mitään – ja jos jotain päätettiin, mitä se merkitsee, vai merkitseekö se mitään.

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

Julkaistua ohjetta leimaa sama epämääräisyyden ja monimerkityksellisyyden sävy, joka on ollut läsnä käytännössä jokaisessa aihetta sivuavassa päätöksessä ja julkilausumassa. Kirkolla voisi olettaa löytyvän riittävä ammattitaito selkeyteen, jos se olisi tavoitteena. Ei siksi voikaan välttyä vaikutelmalta, että asian ympärillä leijuva itsepintainen epämääräisyys on oikeastaan tarkoituksellista. Ei se mikään yllätys olisikaan.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on jo kauan sitten hyväksynyt sen tosiseikan, että sen jäseniä ei enää sido yhdeksi kirkoksi jaettu usko, vaan jaetut rakenteet ja jaetut rakennukset, jaetut perinteet ja vielä jakoa odottava perintö. Paras keino saada uskonnollisesti täysin yhteenkuulumaton joukko pysymään yhtenä uskonnollisena yhdyskuntana on välttää teräviä kannanottoja viimeiseen saakka. Se turhauttaa kaikia – se on selvää! – mutta parempi spekulointi ja nurina kuin avoin kriisi.

Mitä keskiviikkona oikein sitten tapahtui?

Keskiviikkona kirkon sisälle luotiin tila, jossa kristinuskon luomiskäsityksen vastainen elämänmuoto ja opetus saa ryhtyä vapaasti luomaan itselleen uskonnonharjoituksen muotoa  kirkon sisälle. Aikaisemmin harha on vallinnut opetuksen ja mielipiteen tasolla, nyt sille on avattu mahdollisuus oman liturgisen perinteen synnyttämiseen.

Piispainkokouksen ohjeen ensimmäinen kohta kuvaa rukouksen näin:

Pappi tai muu kirkon työntekijä rukoilee vapaasti tai käyttää harkintansa mukaan olemassa olevaa, kirkon rukousperinteeseen sisältyvää aineistoa. Rukouksessa kiitetään yhdessä Jumalaa elämän lahjoista ja pyydetään Jumalan huolenpitoa ja johdatusta. Samalla pyydetään voimaa kunnioittaa toista ja etsiä Jumalan tahtoa. Rukouksen yhteydessä voidaan lukea Jumalan sanaa. Se voidaan toteuttaa yksityisesti tai yhteisöllisesti siten kuin asianomaiset yhdessä sopivat.

Optimistisesti – joskaan ei realistisesti – kyseisen ohjeistuksen voi lukea hurskas hymy huulillaan. Eihän tässä voi olla mitään pahaa? On kuitenkin ymmärrettävä, että ei kukaan pappi mene alttarille  sanomaan pelkästään: ”Me kiitämme elämän lahjoista. Me pyydämme huolenpitoa ja johdatusta. Me pyydämme voimaa kunnioittaa toista ja etsiä Jumalan tahtoa.” Liturgisessa rukouksessa nämä asiat lausutaan auki, niiden sisältö sovelletaan kuhunkin tilanteeseen. Mitä tarkoittaa tässä tilanteessa ”kiittää elämän lahjoista?” No se tarkoittaa – tilaisuuden luonne huomioiden – sitä, että kiitetään siitä (homoseksuaalisesta) rakkaudesta, joka Pekan ja Timon välille on kasvanut. Mitä tarkoittaa pyytää Jumalan huolenpitoa ja johdatusta? Se tarkoittaa sitä, että pyydetään näitä asioita Pekan ja Timon parisuhteeseen. Samaten ”keskinäistä kunnioitusta” pyydetään parisuhteen osapuolille juuri siinä samassa  merkityksessä kuin aviopuolisoille pyydettäisiin. 

Konteksti määrää lauseiden merkityksen. Kun kyse on homoseksuaalisen parisuhteensa rekisteröineiden ihmisten puolesta rukoilemisesta, ohjeen muotoilut saavat tuon tilaisuuden myötä oman merkityksensä. Kyse on homoseksuaalisesta rakkaudesta kiittämisestä, kyse on johdatuksen ja huolenpidon pyytämisestä homoseksuaalisen pariskunnan yhteiselämään.

Täysin piispankokouksen ohjeistuksen mukaista olisi rukoilla esimerkiksi seuraavin sanoin:

Sinä, jolta kaikki rakkaus tulee! Kiitos siitä, että samalla kun olet luonut ihmiselle kaipauksen toisen luokse, olet myöskin pitänyt huolta ja johdattanut nämä kaksi yhteen. Olet antanut Pekan ja Timon löytää toisensa ja olet sallinut rakkauden ja keskinäisen huolenpidon kasvaa heidän välillään. Olet antanut kummallekin heistä ”sopivan avun” toisessa ihmisessä. Tästä kaikesta kiitämme sinua. 

Nyt pyydämme: johdata näitä kahta, ja salli heidän rakkautensa entisestään lujittua ja syventyä. Anna Pekalle ja Timolle kärsivällisyyttä ja anteeksiantavaa mieltä keskinäisessä elämässään, anna hellyyden, huolenpidon ja uskollisuuden täyttää heidän parisuhteensa. Suo, että samalla kun he rakastaen palvelevat toinen toistaan, he myös etsisivät sinun tahtoasi kaikessa, mitä tekevät. Aamen. 

Nyt nousemme kuulemaan apostoli Paavalin sanoja ensimmäisen korinttilaiskirjeen kolmannestatoista luvusta. Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä…

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole laatinut kaavaa homohäille tai luonut parisuhteen rekisteröimisen siunauskaavaa. Ei sen tarvitsekaan, niiden kehitystyö nimittäin alkoi vasta nyt. Kun rukoushetkiä ryhdytään pitämään, syntyy vähitellen vakiintuvia sanamuotoja, rukouksia, liturgisia tapoja ja muita sen sellaisia, joiden myötä ajan kanssa muodostuu jonkinlainen homohäiden tapakulttuuri. Kun ovi on nyt avattu, ei ole kuin ajan kysymys milloin suosituimmat muodot löytävät lopulta tiensä kirkkokäsikirjaan.

Olen sanonut tämän ennenkin, ja sanon jälleen: on erikoista, jos se herätysliikeväki, joka ei omissa kokoontumisissaan juuri sido itseään kirkkokäsikirjan kaavoihin, kuitenkin arvioi kirkon ratkaisuja vain sen mukaan, mitä toimitusten kirjaan liitetään. Nyt olisi jo yhdestoista hetki herätä.

Mitä tahansa arkkipiispan teologiasta sanottaisiinkaan, tyhmä mies hän ei ole. Tämä näkyy arkkipiispan lausunnossa: ”Nyt on löytynyt yhteinen tie, jota kulkea”. Ikään kuin kaikki olisivat voittaneet. Ikäänkuin molemmat, toisensa poissulkevat kannat nyt voisivat elää sovussa rinnakkain. Ja moni uskoo – uskoo, koska tahtoo uskoa.

Nyt on löytynyt ”yhteinen tie”. Keiden yhteinen tie? Ja millainen tie? Ja ennen kaikkea – minne se vie? Homovihkimyksiä kohti, se on selvää. Mutta entä iankaikkisuutta ajatellen? Onko tämä tie samalla totuus ja elämä, vai olisiko niitä etsiessä pitänyt ottaa toinen tienhaara jo kauan sitten?

Kansankirkossa on sarvikuono sakastissa, ja ihmisten sokeuden on kasvettava yhdessä sarvikuonon kanssa. Ja se kyllä kasvaa, ellei siihen puututa. Ihmisten taipumusta ja kykyä ”epämiellyttävien totuuksien” kaunisteluun ei voi kuin ihmetellä. Jo nyt nettifoorumit ja uutisten keskustelupalstat ovat tarjonneet areenan monelle internetprofeetalle huutaa ”Rauha, rauha!” Ja kuitenkaan ei rauhaa ole. Herätysliikeväki ei nuku enää ruususen unta, mutta ei se ole herännytkään. Se nukkuu epätyytyväistä maanantaiaamun unta, koiranunta, jossa herätyskelloa torkutetaan aina viisi minuuttia eteenpäin. Vielä ei haluta nousta. Vielä vähän aikaa peiton alla, please.

Oi, herätkää te hitaat sielut juuri! Ei nyt puhuta enää mistään kansankirkon uudistamisesta. Nyt puhutaan luterilaisen kristillisyyden säilymisestä Suomessa. Nyt on yhdestoista hetki.