Kovanaamoja ja kuudestilaukeavia

 

Coenin veljekset ohjaavat, käsikirjoittavat ja tuottavat elokuvia, joissa riit-tää mustaa huumoria ja mustaa mieltä. Näissä elokuvissa potkitaan pi-meyttä kunnes se vuotaa päivänvalon, missä rikokset, synnit ja väärät moraalivalinnat saavat mitä tilaavat. Näin myös kaksikon uusimmassa elo-kuvassa True Grit (suom. Kova kuin kivi).

True Grit alkaa raamatunjakeella: ”Jumalaton pakenee, vaikka kukaan ei aja takaa.” Coenit ovat juutalaisia tai vähintään ex-juutalaisia ja ainakin amerikkalaisjournalisti Cathleen Falsani väittää kirjassaan ’The Dude Abi-des: The Gospel According to the Coen Brothers’, että veljeksien kuva-maailma ”coeniverse” on kaikkea muuta kuin uskonnoton. Niinpä esimer-kiksi kipeänhauskassa O’ Brothers, Where Art Thou? -leffassa (2000) vähintään 2/3 päähenkilöistä tulee uskoon, Oscar-leffassa No Country for Old Men (2007) pohditaan teodikean ongelmaa kun taas A Serious Man (2009) on läpeensä juutalainen kertomus modernista Jobista. Falsani jopa pitää Coenien tunnetuimman elokuvan Fargon (1996) pää-henkilöä, raskaana olevaa naissheriffiä, Kristus-hahmona, mutta tässä lienee jo piirun verran ylitulkinnan makua.

IK neliöb. vko 25-26.MJa

True Grit on Coenien ensimmäinen länkkäri, jossa 14-vuotias tyttö Mattie Ross (Hailee Steinfeld) tahtoo saattaa isänsä murhaajan Tom Chaneyn (Josh Brolin) köyden jatkoksi legendaarisen sheriffi Rooster Cogburnin (Jeff Bridges) ja riukusääri Texas Rangerin LaBoeufin (Matt Damon) avustuksella. Katsoja nostetaan ratsaille epätavallisen trion mukana lain-suojattomien intiaanivyöhykkeelle.

Rooster on ehta sankarihahmo: ensimmäisessä kohtauksessa häntä ei edes nähdä; hän istuu saluunan takana paskahuusissa, toisessa syytetyn penkillä oikeudessa ja kolmannessa viinatoreissaan ja uunokalsareissaan kiinalaisten vierashuoneessa. Rooster on liipaisinherkkä viskisieppo, joka tuntee rikolliset nimeltä ja tuntuu istuvan satulankin päällä kuin syytettynä. Samalla hän on hilpeä veikko, jonka mielestä kuolleista, rikollisista ja sormellaosoittajista on turha murehtia. Lutherin periaate sopii hänelle mai-niosti: ”ole syntinen ja tee syntiä rohkeasti, mutta usko vielä rohkeam-min”, joskin lauseen loppuosa jää katsojan tulkittavaksi.

Mainosten mukaan True Grit on kostotarina vaikka Mattie etsii ennemmin-kin oikeutta kuin henkilökohtaista hyvitystä. Hän on sisukas nuori, joka ei kaipaa sielunhoitajaa tai isänkorviketta vaan kovapintaista palkkionmetsästäjää. LaBoef on puolestaan eräänlainen lännen fariseus, joka intoilee työn-sä pykälistä kuin luthersäätiöläinen naispappeudesta. LaBoef ei tahdo kestää, että pollea Rooster on häntä parempi, ihailtavampi ja kokeneempi, ei varsinkaan nätin tytön seurassa. Sinänsä jännä ilmiö, että Mattie joutuu sättimään Roosteria tavan takaa, mutta kun konkari viimein pääsee näyttämään kivääritaitojaan, Mattie kiintyykin nöyryytettyyn ja haavoittuneeseen LaBoefiin. Naiset nyt ovat sellaisia.

True Grit on jatkuvaa kaupantekoa. Kertoja toteaakin, että tässä maail-massa ei ole mitään ilmaista paitsi Jumalan armo. Erämaassa panokset kovenevat kunnes joku saa maksaa hengellään. Coenit tuntuvat sanovan, ettei sielua voi löytää saati kadottaa pikkukaupungissa tai liikepöydän ta-kana, eikä oikeus toteudu oikeussalissa vaan tosielämässä, missä ei aina ehdi miettiä mitä lakipykälät sanovat. Länkkäreissä ja kristinuskossa on se yhteinen piirre, että molemmat kutsuvat seikkailuun ja sankaritekoihin, sinne missä revolverit on pakko vetää koteloistaan.

True Grit on mainio, tyylipuhdas länkkäri, joskaan kymmenen Oscarin ehdokkaasta ei tule odottaa liikoja. Dialogissa on särmää; se on rehevää ja hersyvää ja tästä ovat suomentajatkin päässeet jyvälle. Mitään pahempia luodinreikiä ei tarinasta löydy, mitä nyt silmälaput ja pulisongit tuntuivat vähän päälle liimatuilta. Elokuvan loppu tosin jätti hieman nälkäiseksi: ”tässäkö tämä nyt oli?”. Toisaalta ehdin tykästyä hahmoihin ja heitä tuli nopeasti ikävä. Mattien, Roosterin ja LaBoefin kolmiodraamasta olisi voinut saada enemmänkin irti, joskin valppaalle katsojalle riittää nyt paljonkin tulkinnanvaraa.

Miksi Rooster vaihtaa toimintataktiikkaansa elokuvan loppupuolella? Hän kestää katsoa paatuneita tappajia silmästä silmään ja istuu kaikkien silmä-tikkuna syytetyn penkillä kuin kotonaan, mutta viattoman lapsen luottamus tuntuu olevan hänelle liikaa, varsinkin kun tyttö antaa tuon kaiken ikään kuin kaupanpäällisiksi, ilmaiseksi.

Ihminen on jääräpäinen julli, mutta pakon sanelemina me saatamme jopa rakastaa.