Uutiset: Intialainen Vishal Mangalwadi toivoo länsimaiden palaavan koulujensa ja yliopistojensa kristillisille juurille

Lämmittelenkö hiilivalkean äärellä?

 

Lämmittäminen nousi viime vuoden lopulla kuumaksi kysymykseksi. Sähkön hinta on ollut huippukorkealla, ja pientalojen asukkaat ovat joutuneet pohtimaan, miten kotia kannattaisi nyt lämmittää. Syksyn aikana aurinkopaneeleita ilmestyi talojen katoille ja ilmalämpöpumput ja vesi-ilmalämpöpumput hurahtivat käyntiin. Koteihin kiikutettiin uusia tulisijoja ja vanhat nuohottiin jälleen käyttökuntoon. Monessa kodissa EU-säädösten määrittelemiä päästörajoituksia rikottiin iloisesti takkatulen loisteessa lämmitellen.

Muistan vielä 1970-luvun energiakriisin, kun kansainvälisen konfliktin seurauksena öljyn hinta nousi huimiin korkeuksiin. Valtiovalta määräsi tiukan energiasäännöstelyn, joka vaikutti jokaisen suomalaisen päivittäiseen elämään. Isäni kiersi kotimme huoneissa sammuttelemassa valoja ja sulkemassa ikkunoita. Kuumaa vettä ei valutettu turhaan ja keittiössä vanhat kattilat vaihdettiin paksupohjaisiin, jotka olivat millilleen keittolevyn kokoisia, ettei kallista energiaa haihtuisi hukkaan. Jokaisen liedellä kiehuvan kattilan päällä oli myös aina visusti kansi. Tuona aikana päähäni taottiin monia säästäväisen arjen käytäntöjä, joita olen sittemmin noudattanut koko aikuisuuteni ajan.

Janoinenlammas.fi neliöb.8.5.-4.6.

Nyt elän jälleen keskellä energiakriisiä mutta tunnen itseni paljon turvattomammaksi kuin viisikymmentä vuotta sitten. 1970-luvulla olin murkkuikäinen, ja vanhempani huolehtivat elämäni puitteista. Vastuu oli aikuisilla, minä sain olla huoleton ja kokea olevani turvassa. Nyt huomaan jännitteisen, epävarman tilanteen tuoneen minut kasvokkain vakavan kysymyksen kanssa: Mistä minä nyt etsin turvaa? Minkä varassa elämäni oikeastaan on? Minkä äärelle minä hakeudun lämmittelemään, kun energiasta on pulaa?

2000 vuotta sitten ei ollut sähköä eikä aurinkovoimaa. Mutta tulisijoja oli silloinkin, ja sellaisen lämpöön etsiytyi myös Simon Pietari eräänä kylmänä yönä Jerusalemissa. Ylipapin palatsin pihassa joukko palvelijoita ja vartijoita oli sytyttänyt hiilivalkean ja lämmitteli sen ympärillä. Sisällä palatsissa kuulusteltiin miestä, jota Pietari oli vannonut seuraavansa jopa kuolemaan.

Samassa Jeesus tuotiin köytettynä ulos, ja häntä lähdettiin kuljettamaan kohti seuraavaa kuulustelijaa ja jälleen askeleen lähemmäksi ristiä. Palatsin pihalla Pietari lämmitteli toisten joukossa hiilivalkean äärellä. ”Etkös sinäkin ole tuon miehen opetuslapsi?” kysyivät toiset Pietarilta. ”Minäkö? No en todellakaan ole!” päräytti Pietari ja ojensi käsiään lähemmäksi tulen lämpöä.

Epävarmassa, pelottavassa tilanteessa oma turvallisuus nousee helposti elämän tärkeimmäksi asiaksi. Ymmärrän Pietaria hyvin, oman turvallisen elämäni romahtamistahan minäkin epävarman maailmantilanteen keskellä pelkään. Ja samaan aikaan mietin, mikä on se hiilivalkea, jonka ääreltä minä etsin lämpöä ja turvaa? Mikä on se tuli, joka vetää minua puoleensa ja houkuttelee kääntämään selkäni hänelle, joka kuitenkin tietää, mitä minä tarvitsen ja on luvannut pitää minusta huolta?

Kaikilla meillä on omat hiilivalkeahetkemme. Mutta elämä opettaa. Se opetti Pietaria, ja opettaa varmasti minuakin muistamaan, että ainoa syy kääntää selkäni Jeesukselle on tehdä se nojatakseni häneen. Saan nojata häneen, joka on luvannut olla minulle aurinko ja kilpi, lämpö ja valo, elämä ja turva. Selkä painautuneena vasten lämmintä pelastuksen kalliota katselen taivaan lintuja ja kedon kukkia ja murehdin tänään ehkä taas pikkuisen vähemmän kuin eilen.