Kirjoittanut
Olen tunnustava kristitty. Suomen työmarkkinoilla se tarkoittaa nykyään yhtä kuin syrjitty.
Olen aina pitänyt työnhakua inspiroivana ja jännittävänä prosessina, eikä minun ole ikinä ollut vaikea saada töitä, jos ja kun olen niitä tosissani hakenut.
Työhaastattelu THL:lla viime viikolla toi kuitenkin eteeni täysin uudenlaisen kokemuksen ja tulevaisuuden näkymän. Kokemuksen siitä, miltä tuntuu olla väheksytty ja epäuskottava oman kristillisen vakaumuksen takia. Kokemuksen siitä, miltä tuntuu, kun olet jo lähtökohtaisesti poissuljettu vaihtoehto sen takia mihin uskot.
Ihmiskaupan uhreille suunnattavia asumispalveluita koskevassa työhaastattelussa kävi varsin nopeasti varsin selväksi, että työkokemusta ei lasketa työkokemukseksi, tai ainakaan vakavasti otettavaksi sellaiseksi, jos se perustuu kristillisellä työkentällä tai kristillisessä järjestössä hankittuun tietotaitoon ja kokemukseen.
Kesken haastattelun minulta kysyttiin yhtäkkiä silmääkään räpäyttämättä, miten koen oman kristillisen vakaumukseni vaikuttavan työntekooni.
Siis mitä?! Mistä lähtien kristillisestä vakaumuksesta ja sen vaikutuksista on saanut kysyä työhaastattelussa? Kysyttiinkö tämä kysymys myös kolmelta muulta haastatteluun kutsutulta? Tuskin.
Eikä kristinuskosta tenttaaminen loppunut tähän. Kun olin selvinnyt hämmennyksestäni ja antanut vastaukseni, sama hyökkäävä tyyli jatkui.
Mitä mieltä olet kristillispohjaisista asumispalveluista? Nythän Suomessa on tämä Rose-koti, jonka toimintaa voidaan pitää hiukan kyseenalaisena…?
Siis mitä?! Miten haastattelija voi asetella kysymyksensä näin, etenkin kun näki edessään olevasta ansioluettelostani, että olen itse työskennellyt lyhyen jakson kyseisessä paikassa!?
Ja ettei minulta olisi vahingossakaan mennyt haastattelijoiden asenne ohitse, katsoi haastattelija vielä asiakseen huomauttaa, että valtionhallinnossahan ei sitten missään olosuhteissa voida perustaa asumispalveluita kristillispohjaiselle toiminnalle.
Minua ei harmita se, etten saanut työpaikkaa, sillä olen varsin tyytyväinen myös nykyisessäni. Sen sijaan minua suututtaa ja huolestuttaa se, että Suomen työmarkkinoilla ollaan tultu pisteeseen, jossa kristittyjen syrjintä on todellista, eikä sitä edes yritetä piilotella.
Vielä huolestuttavampaa on se, että THL, jonka tehtäväksi sosiaali- ja terveysministeriö on antanut ihmiskaupan uhrien asumispalveluiden tilanteen kartoittamisen ja kyseisten palveluiden pilotoimisen vuoteen 2023 mennessä, sulkee jo lähtökohtaisesti pois kartoituksestaan ja mahdollisesta yhteistyöstä kristilliset palveluntuottajat.
Mistä lähtien kristityt ja kristillinen toiminta on alkanut olemaan uhka valtionhallinnolle? Entä mistä lähtien THL:ssa on päätetty, että kristillisyys on terveyden- ja hyvinvoinnin kannalta arveluttavaa ja kyseenalaista myös ihmiskaupan uhreille ja heidän toipumiselleen?
Oma, yli seitsemän vuoden työkokemukseni ihmiskaupan uhrien parissa niin Suomessa kuin ulkomailla todistaa jotain täysin muuta. Valtaosa kohtaamistani uhreista on vahvasti hyötynyt kristinuskon tuomasta toivosta, armosta ja mahdollisuudesta uuteen alkuun. Moni kirkkoon viemäni, kovapintainen nainen on romahtanut itkemään omaa tuskaansa kirkon lattialle. Moni afrikkalaistaustainen nainen on kokenut läpimurron vapautuessaan päälleen langetetuista kirouksista rukouksen kautta. Monelle naiselle usko siihen, että kaikki ei ole tässä, on ollut ainut keino selviytyä. Kristillistä apua ei ole “tuputettu”, vaan uhrit ovat pyytäneet sitä itse.
On pelottavaa, että yhteiskunnassamme kristilliset toimijat ja kristillinen toiminta (vaikka se näyttäytyisi vain toiminnan pohjavireenä) halutaan sulkea ulkopuolelle. Vielä pelottavampaa on, että siinä jo osittain onnistutaan.
