Kirkon rakenteita pitäisi uudistaa

Minulla on ­ehdotus kirkon talousongelmien ratkaisemiseksi. Korvataan työntekijöitä vapaaehtoistyöntekijöillä. Nykyään kirkon työntekijöitä on noin 21.000. Perustehtävät pystytään hoitamaan vähemmälläkin, sillä 30 vuotta työntekijöitä oli puolet vähemmän. Viimeisen kymmenen vuoden aikana työntekijämäärä on pysynyt ennallaan, vaikka jäsenkato on supistanut kirkon jäsenmäärää kymmenellä prosenttiyksiköllä.

Yllätyin, kun vapaaehtoistyö on tuonut seurakuntaani säästöjen sijasta lisäkuluja. Vapaaehtoisia koulutetaan ulkopuolisilla, viedään leirikeskuksiin sekä pidetään hyvänä tarjoamalla joskus kiitosillallisia ravintolassa. Miten tässä nyt näin pääsi käymään?

Kirkon koko toimintakulttuuri on erilainen kuin yrityksillä. Meillä yrityksen toimintaympäristössä ei ole varaa tyytyä pelkästään rukoilemaan, että maailma muuttuisi paremmaksi. Heikkoina aikoina on elettävä niin sanotusti ”suu suppua myöten kiinni”.

Se tarkoittaa sitä, että kahvipullat vaihdetaan kekseihin, esitteet sähköiseen muotoon, tyky-päivät pidetäänkin jonkun mökillä jne. Kyse ei ole pienistä asioista nipottamisesta, vaan koko toiminnan läpäisevästä asenteesta. Kaikessa mietitään, miten tämän voi tehdä edullisemmin kuitenkaan vaarantamatta laadukasta sisältöä. Tällöin yritykseen ei pääse kasvamaan niitä tuhoavia turhia rönsyjä, jotka eivät ole mission mukaisia.

Seurakunnissa on säästetty väärästä päästä. Kun henkilöstöä ei haluta vähentää, vähennetään tavoittavaa työtä, markkinointia ja toimintaa. Monen käyttämä juustohöyläleikkuri toimii kyllä suhdannevaihteluissa, mutta lamasta selviydytään vain rakenteellisilla muutoksilla.

Olen yrittäjän tytär ja selvinnyt omienkin yritysteni kanssa 25 vuotta. Kun oma koti ja varat ovat kiinni yrityksessä, se pakottaa tekemään kipeitäkin päätöksiä heti, sillä vaihtoehtona on konkurssi. Julkisen talouden ongelma on, että päättäjät pelaavat toisten rahoilla, ja aina on vaihtoehtona ottaa lisää jäsenien kukkarosta.

Säästämisen kohteita on kirkossa helppo löytää, jos suostutaan joustamaan päätöksiä ohjaavista arvoista. Nostaako kallis kappeli seurakuntalaisten elämisen tasoa? Vai tulisiko perustehtävä riittävästi hoidettua ihan normaalissa kappelissa ilman kalliita arkkitehtuurisia ja ekologisia yksityiskohtia? Pitääkö rakennukset omistaa vai voidaanko seurakunnat tilat vuokrata vaikka toimistotiloista? Pitääkö joka kappelissa olla kalliit urut?

Radio Deissä tällä viikolla vieraana ollut Nurmijärven seurakunnan hallintopäällikkö Sami Ojala on sitä mieltä, ettei kirkossa olla selkeästi herätty siihen, että taloudellinen seinä on tulossa aika pian vastaan. Ojala tietää, ettei kirkon johdolla ole aitoa kriisitietoisuutta, sillä hän on itsekin osa tätä koneistoa.

Ojala on toista kautta kirkolliskokousedustajana ja nyt myös kirkkohallituksen täysistunnon jäsen. Uusi seurakuntarakenne eli seurakuntayhtymä-malli olisi Ojalan mielestä hyvä mahdollisuus asioiden hoitamiseen fiksusti, mutta se ei yksinään tilannetta pelasta. Hänellä on radikaaleja ehdotuksia, joilla hän ratkaisisi kirkossa tehtävää päällekkäistä työtä:

”Meillä on paljon sellaisia rakenteita, jotka pitäisi räjäyttää. Esimerkiksi kirkon keskushallinnossa on yhteensä 400 työntekijää. Koko kirkkolainsäädännöstä voitaisiin luopua ja noudattaa Suomen lakia, ja kirkkolaissa säätää vain uskoon ja oppiin liittyvistä asioista.”

Ojala on kuitenkin realisti. Hän tietää, etteivät nämä muutokset ole mahdollisia. Reilut kahdeksan vuotta sitten hän opetteli pelin säännöt ja halusi päästä päättämään kirkon asioista. Nyt nuori mies on jo turhautunut ja pohtii, kuinka monta vuotta kannattaa lyödä päätä lyödä seinään, koska muutoksen tekemisestä on tehty mahdollisimman vaikeaa.

Hallintopäällikkö Ojalan sanoin: ”Päätöksenteossa on näkymätön lasikatto, joka liittyy tähän toimintakulttuuriin. Kirkossa on kollektiivinen, jatkuva muutoksen pelko. Tämä on niin surkeasti ja säälittävästi organisoitu koko touhu.”

Ojalan tekemät havainnot muutoksenpelosta selittäisivät sitä jo vuosia ihmettelemääni asiaa, että vaikka kaikki kirkossa ovat yhtä mieltä reippaasta byrokratian vähentämisen tarpeesta – silti sitä ei saada tehtyä. Toinen syy voi olla siinäkin, ettei kukaan halua luopua vallastaan. Ainahan on olemassa vaara, että jonkun valta kaventuu, kun joku tarpeeton byrokratian taso lopetetaan.

Ymmärrän nuoren miehen turhautumisen. Itsekin heräsin viime viikolla seurakuntaneuvoston kokouksessa siihen, että esitin aivan samat ideat kuin kymmenen vuotta sitten, kun aloitin luottamustehtävissä. Vähemmän työntekijöitä, tehdään jumalanpalvelukset yhdessä seurakuntalaisten kanssa, kirkon tarjoamien kirkkokahvien sijaan pidetään nyyttärit jne.

Yritysmaailmassa kopioidaan hyviä toimintamalleja menestyviltä yrityksiltä. Kirkossa voitaisiin tutkia, miten on mahdollista, että vapaissa suunnissa tehdään suhteessa jäsenmäärään kymmenkertaisesti enemmän mediatyötä, evankeliointia ja lähetystyötä. Olen nähnyt loistavia esimerkkejä kirkossakin seurakunnista, jotka ovat ottaneet seurakuntalaisten voimavarat käyttöön – eikä toiminnan laatu ja määrä olekaan enää kiinni taloudellisesta tilanteesta.

Tuomiopäivän pasuunat epäilevät, ettei meillä ole enää nykyisenlaista kirkkoinstituutiota seuraavan sukupolven aikana. Kristuksen kirkko ei kuitenkaan koskaan häviä, vaan ahdingon aikana se vain puhdistuu ja voimistuu eikä Jumala omiaan hylkää.

Kirsi Rostamon Viikon vieras Sami Ojala Radio Deissä koosteuusintana tiistaina 24.9 klo 22.05.