Keskustelutaitoa opettelemassa Atlantin kummallakin laidalla

 
Almira. WA. vehnävainio

Mitä satoa kielenkäytöstä?

Yhdysvaltojen vaalit, koronan ohella, ovat olleet maamme mediassa ykkösaiheena pitkin syksyä. Nyt kenties voimme kaikki hieman huoahtaa, kun vaalitulos on julkaistu. Valoa tunnelin päässä häämöttää.

Amerikkalaisuus on sydäntäni lähellä. Perheessämme seurataan Yhdysvaltojen politiikkaa, mutta harvoin puhumme siitä. Miksi? Keskustelu kuumista asioista on vaikeaa. Varsinkin kun mielipiteet saattavat poiketa toisistaan.

IK-opisto vuosisop.,vko3-4, neliöb,MJa

Yle on polkaissut alkuun mielenkiintoisen keskustelukulttuuriamme kehittävän hankkeen ”Hyvin sanottu − Bra sagt”. Nykyajassa on varsin tarpeellista oppia kuuntelemaan ja keskustelemaan. Kielen avulla ihminen luo identiteettiään, ilmaisee itseään, tuo esille mielipiteitään. Keskustellessa ja peilatessa omia mielipiteitä muiden kanssa rakennamme identiteettiämme. Kielen kulttuuri sisältää arvojamme, uskomuksiamme, ennakkoluulojamme, tarinoitamme ja uskonnollisia ilmaisuja.

Kielenkäytön suunnittelu on kansan suunnittelua (”To plan a language is to plan a nation”, Cooper 1989) eli se, millä tavalla hallitus ja yhteiskunta käyttää kieltä, muovaa koko kansan identiteettiä. Näin kävi toisen maailmansodan jälkeen Pohjois-Koreassa ja Kiinassa; korean ja mandariinikiinan kieltä muuttamalla yksinkertaisemmaksi hanguliksi ja hanziksi saatiin lukutaidottomuus tainnutettua ja mm. työläiset lukemaan. Samalla kieleen lisättiin kummankin maan ideologiaan liittyviä sanoja.

Historiassa on siis näyttöä siitä, että keskitetyn valtion kontrollin maissa valtakieltä edistetään ja vähemmistökielten asemaa pyritään heikentämään. Näin pidetään kansa yhtenäisenä, ainakin teoriassa. Esimerkiksi Myanmarissa burman kieli on valtakieli, mutta etnisten ryhmien parissa kytee itsenäistymishaluja.

Vastakkainasettelun vaihtoehto

Yhdysvalloissa valtakieli on englanti. Se on yksinkertaisempaa kuin Brittein saarilla puhuttu englanti, helppo oppia. Sitä eivät sanelleet maan perustajat eikä valtakoneisto, vaan se oli seurausta Britannian kolonialismista. Mutta miten sitä käytetään?

Oma kokemukseni on, että amerikkalaisessa keskustelussa pilkahtaa ”olla oikeassa tai olla väärässä” -akseli. Tunteella reagoidaan aiheisiin kuten vaalit, aseiden käyttö, abortti, maahanmuutto, korona ja suhteet eri rotujen välillä. Ja monasti puolet kansasta on toista mieltä kuin toinen puolisko. Jakautuneisuutta ei edistä se, että keskustelusta puuttuu valistuneisuus.

Joe Bideniin kohdistuu useita odotuksia, ja hänellä riittää työtä niiden täyttämisessä. Kuten meillä suomalaisillakin riittää työtä keskustelukulttuurin kehittämisessä.

Kunpa voisimme ravistaa mielestämme ja asenteistamme pois ennakkoluulot ja värittyneet katsantokannat ja katsoa toisiamme ja maailmaa tuoreesti, ilman suodattimia ja lukkiutuneita käsityksiä. Tarvitsemme löytöretkeä siihen, mikä meitä yhdistää, mistä olemme yhtä mieltä.

 
Sansa artikkeliban 25.1.alkaen,MJa