Keitä ei tänä vuonna kutsuttu ja palkittu?

 

Minun on pakko myöntää, että satiirikkona suhtaudun hiukan kyynisesti näihin mitaleihin ja muihin vastaaviin. Soisin niitä kyllä enemmän, mutta aivan eri henkilöille. Kun mitali on osunut omalle kohdalle kolme kertaa ja joka kerta ansiosta, sillä olen saanut niitä vain ja ainoastaan sotilaallisista ansioista, niin arvostan sitä. Siellä joukoissa nimittäin mitali annetaan kaikille. Se on minusta hyvä periaate. Jos on ajanut Kabulin läpi luotiliivissä rynkky ladattuna kypärä päässä ja tullut sieltä omin jaloin takaisin, on mielestäni mitalin ansainnut. Juuri siksi sotaveteraanien, miesten ja naisten kohdalla oikeasti herää ajatus, että ”tossa on kova jätkä ja mimmi. Ne ovat antaneet nuoruudestaan monta vuotta luotisateessa”!

Kerran maaherran vastaanotolla, ihan piruuttani pistin ne kaikki kolme mitalia rintaan, olihan kyseessä maaherran viimeinen vastaanotto, ennen         kuin lääni vietiin alta. Olihan se hupasaa katsoa, kun yksikin minua yli 20 vuotta vanhempi vain yksi mitali rinnassaan kateellisena katsoi minun mitaleita, jotka vetivät toista hartiaa alaspäin.

Perheniemi neliöb. elokuu MJa

Viirit on toinen asia, jota olen 50 vuotta väistellyt, kunnes minua kohtasi se, jota eniten pelkäsin. Kun olin onnistunut ohittamaan lähes kaikki mahdolliset viirit, niin nyt niitä tököttää työhuoneessa kuusi. Meillä on ollut vaimon kanssa melkein ilmiriita niiden sijoituspaikasta, koska ehdotin, että vien ne kaikki kesämökin vessaan, jossa niitä olisi hieno katsella Saimaan vesistön välkehtiessä taustalla.

Kolmas asia on tolkuton lahjojen määrä, joilla vähänkin julkisuudessa olevat ihmiset täyttävät nurkkansa 50, 60 ja 70 vuotis juhlissaan. Itse         onnistuin torppaamaan lähes kaikki kukkapuskat, lasivaasit ja muut helistimet ohjaamalla tuhansia euroja Afganistanin naisille ja lapsille. Mutta ei sekään täysin onnistunut. Hiippakunnan mielestä jokaiselle 50 vuotiaalle papille pitää antaa lautanen seinälle, jossa joku pulu pyllistää sivuttain. Mutta tässä tapauksessa olin iloinen nähtyäni lautasen. Ymmärsin heti sen arvon ja otin kiitollisena vastaan, koska koiraltamme puuttui juuri sellainen ruokalautanen.

Mutta sitten vielä näistä mitaleista. Kyllä he varmasti kaikki ovat ne ansainneet, mutta mikä niissä pistää silmille. Samoille tuntuu kertyvän useampikin mitali. Sama ilmiö näyttää olevan erilaisissa palkinnoissa ja  muissa huomionosoituksissa. Siksi käytetään blogin ja kolumnin loppuaika niille, joille ei tänä vuonna tullut mitalia, viiriä, kutsua linnaan eikä muutakaan huomion osoitusta.

Mitalia ei tullut sillekään yksinhuoltaja äidille, joka tänäkin vuonna on vienyt perhettään eteenpäin. Ei myöskään sille lähihoitajalle, joka jaksaa laittaa sen mummon tyynyn taas hyvin. Ei myöskään sille tehtaan duunarille, jonka palkkatulot eivät ihan yllä samalle tasolle kuin hänen ammattiliittonsa ylipainoiselle edustajalle, joka on ansainnut yli 125.000 euroa. Mitalia ei myöskään tullut koulukäyntiavustajalle, joka päivästä toiseen vie monivammaisen lapsen kouluun, pyyhkii, hoitaa, huoltaa ja rakastaa. Ei myöskään sille pienellä eläkkeellä yksiössä elävälle mummolle, joka laittaa tuloistaan suurimman osan lähetystyölle. Ei myöskään sille postin kantajalle, joka vuodesta toiseen, pyryssä ja sateessa tuo meille lehden, jotta pääsemme soittamaan jakelupäivystykseen sinä ainoana aamuna, kun lehti myöhästyy, että ”taas on lehti myöhässä.”. Mitalia ei myöskään tullut sille omaishoitajalle, joka vuodesta toiseen on palvellut vuoteeseen sidottua omaista tekemättä numeroa osastaan. Eikä sillekään vapaaehtoistyötä mielenterveyskuntoutujien keskuudessa tekevälle. Heille kenellekään ei tänä vuonna tullut mitalia, viiriä ja kutsua juhliin.

Mutta heidät onkin nähty muualla. Heitä ja heidän kaltaisiaan katsotaan Korkeammalta! Heillä arki jatkuu!