Kaunottaria ja hirviöitä

Vietimme aikuisen tyttäreni kanssa äiti-tytär -aikaa ja kävimme elokuvissa katsomassa Disneyn Kaunottaren ja Hirviön. Ei vetänyt äidin mielestä tämä uusi versio vertoja vuonna 1991 valmistuneelle animaatiolle. Iso osa taikavoimasta oli poissa. Turhaa nostalgiaako? Samanlaista itkuako kuin se, josta Esran kirjassa kerrotaan, kun pakkosiirtolaisuudesta palanneet vanhukset itkivät uuden temppelirakennuksen perustuksilla? Eihän tuo uusi ollut mitään verrattuna vanhan temppelin loistoon. Pelkkä surkea kivikasa!

Mutta annahan kun kerron, mihin olin pettynyt. Tarinan Belle on yksi ehdottomista suosikeistani Disneyn sankarittarien joukossa, liekö syynä se, että kirjahulluna tykkään toisesta kirjahullusta. Emma Watson Bellenä on kyllä söpö, mutta yllättäen vanhan version animoitu Belle oli roolissaan elävämmän ja aidomman tuntuinen. Alkuperäisen animaation hirviö oli sekä pelottavampi että koskettavampi kuin tämä uusi, kaikilla viimeisimmillä teknisillä vempaimilla loihdittu. Ja mikä oleellisinta itse tarinan kannalta, myös Bellen ja hirviön uskomaton rakkaustarina oli uskottavampi animoituna kuin elävillä näyttelijöillä toteutettuna.

Sadut ovat tulleet uudestaan muotiin. Uusia elokuvasovituksia on viime vuosina nähty sekä Lumikista että Ruususesta, Hannusta ja Kertusta, Tuhkimosta ja nyt siis myös Kaunottaresta ja Hirviöstä. Mutta satuja kannattaa edelleen myös lukea, niin aikuisen kuin lapsenkin, sillä ne sisältävät aineksia, jotka tukevat ihmisen kehitystä ja kasvua ja maailman hahmottamista. Albert Einsteiniltä kysyttiin kerran, miten vanhemmat voisivat vaikuttaa siihen, että heidän lapsistaan tulisi älykkäitä. Einstein vastasi: ”Lukekaa heille satuja. Ja jos haluatte, että heistä tulee vielä älykkäämpiä, lukekaa heille lisää satuja.” Saduissa kasvetaan ja muututaan, vaikeuksien kautta päästään voittoon, yksinäiset löytävät yhteyteen. Saduissa muututaan pelokkaista rohkeiksi, ylpeistä nöyriksi. Saduissa sydän on tärkeämpi kuin ihmisen ulkokuori, ja loppujen lopuksi rehellisyys, nöyryys, hyvyys ja uskollisuus aina palkitaan.

Kaunotar ja hirviö perustuu vanhaan kansansatuun, jonka ensimmäisen julkaistun version kirjoitti ranskalainen Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuve vuonna 1740. En muista itse koskaan lapsena kuulleeni tai lukeneeni tätä satua, mutta aikuisena tarina alkoi vastustamattomasti kiehtoa. Satuun kätkeytyy teema rakkauden muuttavasta voimasta. Se puhuu periksiantamattomasta rakkaudesta, joka kestää toisen raadollisuuden, joka ei hylkää vaan pysyy rinnalla ja lopulta kutsuu hirviön sisältä esiin kauniin ihmisen. Sellaista on Jumalan rakkaus meitä kohtaan. Hän on ennen kaikkea kiinnostunut meidän sydämestämme ja sen kauneudesta. Hänen rakkautensa kutsuu meistä jokaisesta mudan alta esiin mestariteoksen.

Hyvät vanhat sadut ovatkin heijastuksia siitä Jumalan Suuresta kertomuksesta, jota hän vähitellen on viemässä päätökseensä. Tuo kertomus on jäänyt kuin tuoksuna Eedenin paratiisista ihmiskunnan muistiin, ja me kerromme sitä itsellemme yhä uudelleen. Se on kertomus, jossa hyvä ja paha taistelevat, jossa paha saa palkkansa ja prinssi lopulta pelastaa prinsessan. Hyvä on jo voittanut, mutta voitto ei ole vielä näkyvissä. Eräänä päivänä Hyvä Kuningas palaa valtakuntaansa, ja silloin hyvän voitto julistetaan kaikille tiettäväksi. Silloin Hyvän puolella taistelleet tulevat esiin sellaisina kuin he todellisuudessa ovat. Ruususet heräävät unestaan, Tuhkimoilta riisutaan nokiset valepuvut, Hirviöiden sisältä kuoriutuu komea prinssi ja Lumikkien koko kauneus saa vapaasti, kenenkään sitä uhkaamatta, nousta ja loistaa kirkkaana. Sitä päivää odottaessamme, rohkaistaan toisiamme elämään todeksi Jumalan Suurta Kertomusta. Eikä unohdeta lukea niitä satujakaan.