Juoksupyörässä

 

Keväälle olisi kaikenlaisia tavoitteita ja tehtäviä odottamassa toteuttamistaan, mutta mikäköhän siinä on, että niihin tarttuminen ja tekemisen aloittaminen tahtoo olla niin kovin vaikeaa. Tyypillisenä viime tipan-ihmisenä sitä sitten myöhemmin manailee, ettei suunnitellut ja aikatauluttanut paremmin, jolloin paniikilta ja kiireärtymykseltä olisi vältytty. Kuitenkin, kaikki asiat yleensä järjestyvät ja velvollisuudet tulevat lopulta täytetyiksi ja kun niin käy, miettii sitä väkisinkin, että kuinka turhaa se etukäteen muriseminen taas oli. Ja mikäli jotain jää kesken tai hoitamatta, niin entä sitten? Luultavimmin maailma ei siihen kaadu – tai niin, ei se tosiaan kaadu.

Meillä ihmisillä on usein aikamoisen suuret luulot itsestämme. Meidän on oltava alati valppaina elämämme ohjauspuikoissa, sillä ilman tietojamme ja taitojamme saattaisi varmasti jokin paha virheliike tapahtua. Välillä maltamme onneksi jättää ohjaamon ja laskeudumme hetkeksi tietoisuuteen Jumalan läsnäolosta ja toiminnasta maailmassa. Mutta helppoa se ei ole – itsepintainen ajatus siitä, että pitäisi itse seistä korokkeella ohjeistamassa ja valvomassa, ei tahdo jättää rauhaan. Olen joskus miettinyt, että Jumalan silmissä minä tärkeyden tunteissani ja pätemisessäni saatan ajoittain näyttää juoksupyörässä vinhaan tahtiin ravaavalta hamsterilta. Raukka ei näe eikä ymmärrä, ettei se yksin juostessaan etene lainkaan kohti päämäärää, vaan kiertää auttamattomasti kehää. Vaikka se kuinka yrittäisi, lopulta se vain näännyttää itsensä kuoliaaksi, ellei joku sitä ennen armollisesti nosta tuota uupunutta juoksupyöräilijää lepäämään.

Perheniemi neliöb. elokuu MJa

Ensimmäistä kesää kesäteologina työskennellessäni huomasin nuorisotilan seinällä työntekijöiden huoneessa lapun, jolle oli kirjoitettu jae Room. 9:16: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.” Mielestäni se on varsin tärkeä oivallus koskien seurakuntatyötä, mutta yhtälailla sopisi muistutukseksi missä tahansa muuallakin sijaitsevan työpisteen seinälle. Se toisaalta lohdullisesti painaa mieleen, että kaikkea emme voi emmekä pysty tekemään valmiiksi, eivätkä kaikki asiat ole meistä riippuvaisia. Se samalla myös toisaalta varoittaa meitä ahmimasta valtaa ja hukkumasta omaan tärkeilyymme. Kaikkitietävä ja kaikkivoipa on yksin Jumala.

Jumala on tietenkin luonut meidät työtovereikseen ja antanut meille tehtäviä hoidettaviksi ja velvollisuuksia täytettäviksi. En siis täten voisi hamsterina kaivautua heiniin ja jäädä häkinnurkkaan koko päiväksi tyytyväisenä tuhisten torkkumaan ja ajatella, että eipä minun tarvitse tehdä mitään ja parempi oikeastaan etten teekään. Kyllä hamsterikin laiskotteluunsa kyllästyisi ja pääsisi pahasti rapistumaan ja pulskistumaan ellei aika ajoin hyppäisi juoksupyöränsä kyytiin. Oma tehtävä on hoidettava – kyse on enemminkin siitä, millä tavoin ja millä asenteella sen hoitaa. Olenko oman elämäni herra, vai olenko suuremman Herran suojeluksessa ja johdatuksessa? Jos ja kun kohtaan epäonnistumisen, joskus murskaavankin sellaisen, saattaa se ensimmäisessä vaihtoehdossa olla henkilökohtainen maailmanloppu. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa voin siinä tilanteessa turvata Herraani ja luottaa siihen, että hän parantaa ja saattaa minut jälleen jaloilleni. Ja mikä hienointa, lopulta Herrani palkitsee minut suurenmoisesti omista ponnistuksistani ja ansioistani riippumatta.