Jumalan ihmeellisten tekojen muisto

 Kohta lauletaan taas hoosiannaa Daavidin pojalle, kun ensimmäinen adventti aloittaa uuden kirkkovuoden. Kuluneena kirkkovuotena on ihmetelty Jumalan ”iäti muistettavia ihmeitä, jotka hän on tehnyt”(Ps. 111:4), kuten otsikon jae kuuluu nykyisessä kirkkoraamatussa. Pyhäpäivien teemat ovat vieneet Jeesuksen ihmeellisestä sikiämisestä ja syntymästä hänen kärsimiseensä, kuolemaansa, ylösnousemiseensa ja taivaaseenastumiseensa. Kesän kynnyksellä on juhlittu seurakunnan syntymäpäivää sekä Pyhän Hengen lahjaa ja syksyn synkkinä sunnuntaina jo edeltä muistettu Kristuksen paluuta ja tulevaa tuomiota. Jeesuksen elämän vaiheet, hänen ihmetekonsa ja väkevät opetuksensa, ovat puhutelleet kirkkovuoden evankeliumiteksteissä. Ja nyt kirkkovuosi alkaa taas alusta ja Jumalan ihmeellisten tekojen muisto saa viikosta toiseen sytyttää sydämiämme.

Vuodesta toiseen samanlaisena toistuva Jumalan tekojen muistaminen on terveellistä ja mieltä rauhoittavaa, kun ympärillä riehuu myrsky. On turvallista ajatella, että Jumalan ihmeelliset teot ovat totta, eikä niitä voi mikään gallupkysely, kirkkopoliittinen enemmistöpäätös tai liberaaliteologian tutkimustulos muuttaa toiseksi. Jumalan ihmeelliset teot eivät ole mielipidekysymyksiä, vaan ne ovat vahva ja muuttumaton kallio, jolle usko ankkuroitu.

Kristuksen kirkko on alusta asti kiteyttänyt uskontunnustuksiin uskonsa Jumalan pelastustekoihin. On hyvä, että me yhä edelleen kokoontuessamme Jumalan eteen lausumme yhteen ääneen: ”Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan . . . ”, tai joskus vähän pidemmän kaavan mukaan: ”Me uskomme yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan. . . ” Näin rohkaisemme niin omaa sydäntämme kuin myös vieressä seisovaa uskonveljeämme ja -sisartamme.