Kirjoittanut
Kirjoittaja on Seurakuntalainen.fi -sivuston päätoimittajaYK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus hyväksyttiin YK:ssa joulukuussa 1948. Julistuksen 18. artiklassa sanotaan, että jokaisella ihmisellä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus. Se sisältää vapauden uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen sekä uskonnon tai vakaumuksen julistamiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamalla sekä harjoittamalla hartautta ja uskonnollisia menoja.
Valitettavasti suurin osa maailman ihmisistä ei nauti julistuksen oikeuksista joko viranomaisten rajoitusten tai yhteisön vihamielisyyden vuoksi.
Uskonnonvapaudesta puhuttaessa voidaan puhua sekä kollektiivisesta että yksilöllisestä uskonnonvapaudesta. Ihmisoikeuksien julistuksessa korostuu nimenomaan yksilöllinen uskonnonvapaus.
Kun Suomen uskonnonvapauslaki uudistettiin vuonna 2003, sen perussävyksi tuli positiivinen uskonnonvapaus. Positiivinen uskonnonvapaus on vapautta tunnustaa ja harjoittaa uskontoaan sekä elää sen mukaisesti. Negatiivisella uskonnonvapaudella puolestaan tarkoitetaan vapautta olla uskomatta.
Positiivinen uskonnonvapaus korostaa vanhempien oikeutta opettaa lapsilleen omaa uskontoaan. Vaikka laissa tämä oikeus on turvattu, käytännössä se ei aina toteudu.
Joulun alla julkisuuteen nousi uskonnon rooli joulujuhlassa. Perustuslakivaliokunta on nimenomaan linjannut, ettei esimerkiksi virren veisaaminen tee tilaisuudesta uskonnollista, silti varmuudeksi monessa koulussa joulujuhla siivottiin kristillisyydestä. Jouluevankeliumin esittämisen sijaan leikittiin tonttuleikkejä. Nurinkurista tässä on se, että ilman kristillisyyttä ei ole joulua. Jouluhan on Kristuksen syntymäjuhla. Jos halutaan olla neutraaleja, niin johdonmukaisuuden nimissä joulu pitäisi jättää juhlimatta.
Koulun rehtorilla on suuri päätäntävalta juhlien luonteen ja sisällön suhteen. Jos yksikin vanhempi soittaa ja peräänkuuluttaa lapsensa oikeutta uskonnottomaan joulujuhlaan, niin helposti käy niin, että tämän vanhemman toiveen mukaan toimitaan. Hiljaisen – uskoakseni – enemmistön ääni jää kuulematta. Usein enemmistö vaikenee ja uskonnottomien kovaääninen porukka saa tahtonsa läpi.
Vaikka kirkon jäsenmäärä on tasaisesti laskenut, edelleen lähes 70 prosenttia suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Enemmistölle pitää tarjota kouluissa ja päiväkodeissa mahdollisuus oman uskonnon juhlatraditioihin. Muihin uskontoon kuuluville tai uskonnottomille tulee tarjota vaihtoehtoista ohjelmaa.
Säännöllisin väliajoin keskusteluun nousee uskonnonopetuksen tarpeellisuus kouluissa. Jotkut ovat esittäneet, että uskonnonopetus korvattaisiin kaikille yhteisellä katsomusaineella. Ajatus uskonnonopetuksen korvaamisesta katsomusaineella on ontto. Ensinnäkin nykyinen uskonnonopetus on tunnustuksetonta. Toiseksi se sisältää jo nykyisellään laajasti muihin uskontoihin tutustumisen ja etiikan opetusta. Mitä lisäarvoa katsomusaine siis toisi?
Uskonnonopetus on tärkeää, koska oman uskonnon oppiminen on lapselle kuin äidinkielen oppiminen. Jos ei hallitse omaa kieltään, kuinka voi oppia ymmärtämään muita kieliä. Lapsella on oikeus omaan uskontoon ja vanhemmilla on vastuu lasten uskonnollisesta kasvatuksesta. Positiiviseen uskonnonvapauteen kuuluu se, että valtio tukee tätä lapsen ja vanhemman oikeutta.
Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Kaipaus yhteyteen Luojan kanssa on ihmisessä myötäsyntyisenä.
Vaikka minä kristittynä uskon kolmiyhteiseen Jumalaan, kunnioitan sitä, että joku toinen uskoo eri tavalla. Jokaisella on oikeus omaan uskontoon. Uskonnonvapaus on oleellinen osa ihmisyyttä.
