Ihme nimeltä kävelykeppi

 

 

Vanha ystäväni, noin 85 -vuotias sodat ja nälkävuodet nähnyt mummo kaatui yksin kotonaan. Hän oli unohtanut vanhuksille tarkoitetun hälytinrannekkeensa asuntonsa toiseen päähän ja tietenkin juuri silloin tapahtui ikävä onnettomuus. Kaksi tuntia mummo oli yrittänyt raahata itseään kohti toista huonetta, jonka pöydällä kyseinen ranneke oli. 

Missiokampanja ilmainen (IRR-TV)

Muutama kuukausi aikaisemmin mummon toinen käsi oli leikattu, joten raahaus eteenpäin onnistui vaivoin vain toisella kädellä. Välillä hänen oli tietenkin levättävä ja kerättävä voimia, joten niissä hetkissä ajatukset olivat seilailleen eletyssä elämässä.  Mummo tiesi, ettei hänen luokseen olisi tulossa muutamaan päivään ketään käymään, joten avuttomuus valtasi mielen entisestään ja silmät sumentuivat vuolaista kyynelpuroista. Kerrostalossa oli kuolemanhiljaista.

Aina pienten eteenpäin ponnistusten välissä mummo oli hiljaa rukoillut ihmettä. Vaatimattomana ihmisenä hän ei oikein tiennyt millaista ihmettä olisi osannut pyytää.  Hän muisti lukeneensa lehdistä vanhusten syitä kuolemaan, joten ehkä nyt oli tullut hänen aikansa. Lehdissä luetellut syyt eivät aina olleet sairaus. Syitä saattoi olla myös unohdus ja yksinäisyys. Mummo tiesi varsin hyvin, millaisista tunnoista lehdet olivat tässä kohtaa käsitelleet. 

Hiljaisuuden rikkoi vanhan kävelykepin kaatuva ääni. Keppi oli seisonut pystyssä sellaisessa syvennyksessä seinää vasten monia aikoja, että sen kaatuminen sattumalta tuntui lähes mahdottomalta ja järjen vastaiselta.  Kävelykeppi kaatui suoraan hänen eteensä, kuin valmiiksi ojennettuna. Kepin ansiosta hän sai kurkotettua hälytinrannekkeen pöydältä ja apu oli paikalla nostamassa häntä yksitoista minuuttia tuosta hälytyshetkestä.

Sanotaan, että elämme ihmeiden keskellä. Ne tulisi vain osata nähdä.  Tuossa hetkessä mummon ihmeeksi nousi kävelykeppi.

Millaisia ihmeitä itse näkisin tänään?

 

Anu Rohima Mylläri