Kirjoittanut
Kirjoittaja on musiikin ja teologian maisteri, joka on työskennellyt Jerusalemissa yhdeksän vuoden ajan. Sydän sykkii edelleen messiaaniselle liikkeelle ja kristinuskon juutalaisille juurille.Puikkelehdin Jerusalemin vanhankaupungin kivisillä kujilla, ja yritän raivata tietäni ihmisjoukon läpi. On sunnuntai, ja kuulen kirkonkellojen kuminan useammastakin suunnasta yhtä aikaa. Samassa kajahtaa ilmoille moskeijan rukouskutsu ja säikäyttää minut volyymillään. Synagogat sentään eivät metelöi – lukuun ottamatta niitä muutamaa päivää vuodessa, jolloin juutalainen jumalanpalvelus purkautuu riehakkaaksi tanssiksi ja lauluksi pyhän kaupungin kaduille. Olen maailman raamatullisessa keskipisteessä; uskontojen, kirkkokuntien ja lahkojen luvatussa maassa. Kaikki haluavat osansa tästä pienestä pahaisesta maapalasta Välimeren pohjukassa ja erityisesti sen historiallisesta pääkaupungista Jerusalemista. Kaupungin menneisyys hakee värikkyydessä vertaistaan. Ennen Israelin valtion perustamista vuonna 1948 Jerusalemia ovat pitäneet hallussaan jebusilaiset, muinaiset israelilaiset, babylonialaiset, makedonialaiset, egyptiläiset, hellenistit, roomalaiset, persialaiset, bysanttilaiset, ristiretkeläiset, turkkilaiset, englantilaiset… Unohdinko jonkun?
Turistit tungeksivat ympärilläni – saatan nähdä innostuksen hehkun heidän silmissään hien kiiltäessä otsalla. Monelle Jerusalem on kuin kultainen kangastus; voimakkaan emotionaalisen ja hengellisen latauksen heijastuspinta. Joidenkin pyhiinvaeltajien mieli ei kestä historian, nykyhetken ja tulevaisuuden yhtäaikaista painoa, vaan he sairastuvat psyykkisesti. Mieleltään horjahtaneita vaeltelee toisinaan vanhankaupungin kaduilla Jeesukseksi pukeutuneina. Jerusalem-syndrooma on todellinen psykiatrinen diagnoosi, josta kärsivä uskoo olevansa jokin Raamatun henkilö. Pahimmin oireilevat kuljetetaan vähäksi aikaa sairaalaan rauhoittumaan. Paras hoito on kuitenkin toimittaa potilas mahdollisimman pian pois kaupungin intensiivisestä ilmapiiristä. Jos joku esittää minulle, ettei tässä kaupungissa ole mitään erikoista, totean mielessäni, että länsimainen rationalismi on tainnut tehdä hänet kyvyttömäksi tajuamaan todellisuutta, jota emme voi silmin nähdä ja järjellä ottaa haltuun.
Jätän taakseni muslimikorttelien tungoksen ja suuntaan Leijona-portista ulos; sen jälkeen ylöspäin Öljymäen rinnettä. Dominus Flevit -kirkolla on pakko pysähtyä hengittelemään ja juomaan vettä. Kyynelen muotoisen kirkon nimi viittaa Jeesukseen, joka itki Jerusalemin kohtaloa. Sisältä löytyy moderni mosaiikki, jossa pikku tiput kurkistelevat kanaemon siipien alta. Raamatun näkökulmasta Jerusalemin historia on hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen historiaa. Jeesus ilmaisee jotakin mielestäni hyvin syvää tästä Luukkaan 13. luvussa:
”Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla.”
Surmatessaan Jeesuksen Jerusalemin asukkaat toteuttivat kaupungin vuosituhantista perinnettä vastustaa Jumalan työtä ja hänen sanansaattajiaan. Tänä päivänä tilanne ei näytä yhtään helpommalta, vaan sama meno jatkuu. Kivisin mahdollinen sarka evankeliumin julistamiseen löytyy Jerusalemista; Israelin voimakkaimmat vastakkainasettelut ja uskonnolliset jännitteet kiehuvat tässä painekattilassa. Ihmiset kyräilevät toisiaan ja eristäytyvät näkyvien ja näkymättömien muurien taakse. Moni paikallinenkin toteaa, ettei jaksa asua Jerusalemissa, koska ilmapiiri on niin raskas.
Uskon, vaikka en voikaan todistaa sitä, että jännitteet eivät liity vain historiaan tai uskonnolliseen ja poliittiseen nykytilanteeseen, vaan myös kaupungin tulevaisuuteen. Raamattu antaa monia viitteitä siitä. Myrskyä ja sotaa on tiedossa, mutta lopulta Jerusalemin kohtalo tulee olemaan kaupungin arvon mukainen.
Messiaaninen teologi Mark S. Kinzer esittää kirjassaan Jerusalem Crucified, Jerusalem Risen, että Luukkaan evankeliumissa on nähtävissä Jerusalemin ja Jeesuksen kohtalon yhteen punoutuminen: kuten Jeesus joutuu ristiinnaulittavaksi, myös Jerusalem kohtaa täydellisen tuhonsa temppelin hävittämisen jälkeisinä vuosina. Tässä Kinzer seuraa itse asiassa monen maineikkaan teologin, kuten N.T. Wrightin, jalanjälkiä. Tulkinnalliset polut kuitenkin erkanevat siinä kohtaa, millaisia merkityksiä Luukkaan tekemille rinnastuksille annetaan.
Jeesuksen valitus Jerusalemin kovuudesta jatkuu hänen profetiallaan (Luuk. 13:35): ”Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille.” Herran kirkkaus, shekina, poistuu kaupungista. Täydellinen tuomio pannaan dramaattisesti täytäntöön vuonna 70. Me kristityt liitämme tapahtuman luonnollisesti Jeesuksen ristinkuolemaan. Juutalainen historioitsija Josefus kertoo, kuinka temppelin hävittämisen ennusmerkit olivat kauhistuttavalla tavalla nähtävissä jo vuosia ennen sitä. Hänen mukaansa, jälkiviisaasti, kenen tahansa olisi pitänyt ymmärtää, että Jumalan läsnäolo oli poistunut temppelistä. Mutta kuten Jeesuksen kuolemaa seurasi hänen ylösnousemuksensa, myös Jerusalemin parhaat päivät ovat vielä edessä. Profetia jatkuu (Luuk. 13:35):
Ja minä sanon teille, että te ette minua näe ennen kuin sinä päivänä, jona sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!’
Tämä profetia on lainaus messiaanisesta psalmista 118, jota ihmisjoukko lauloi Jeesukselle hänen ratsastaessaan aasilla Jerusalemiin. Matteus sijoittaa tämän tapahtuman ajallisesti jo ennen Jeesuksen ennustusta temppelin ja Jerusalemin kohtalosta. Luukkaalla vain opetuslasten joukko tekee profeetallisen teon toivottamalla Messias-kuninkaan tervetulleeksi (Luuk. 19). Nämä Öljymäen rinnettä ratsastavalle huudetut hoosianna-huudot eivät siten ole vielä tämän profetian täyttymistä vaan vasta täyttymyksen malli – näin myös Jukka Thuren Luukas-kommentaarissaan. Jeesus viittaakin aivan ilmeisesti johonkin muuhun, temppelin tuhon jälkeiseen tapahtumaan.
Dominus Flevit -kirkon pihasta löytyy sopivia varjoisia paikkoja monenlaiseen mietiskelyyn, mutta minä olen päättänyt kiivetä tänään Öljymäen laelle asti, ja niinpä jatkan matkaa. Auringonpaahteiselta huipulta avautuu vielä edellistäkin etappia komeampi näkymä vanhaankaupunkiin. Sitä ympäröivän muurin kiehtovin yksityiskohta on tietysti temppelivuorelle johtava, suljettu Kultainen portti. Mitä edellytyksiä on sille, että Jeesuksen kuninkaallinen saapuminen Jerusalemiin voisi toteutua? Jeesus antaa vihjeitä tästä puhuessaan opetuslapsilleen kuolemaansa seuraavista vaikeista ajoista. Kaupunki hävitetään ja asukkaat pakenevat. Sitten Jeesus sanoo arvoitukselliset sanat (Luuk. 21:24): ”Vieraat kansat polkevat Jerusalemia, kunnes niille annettu aika täyttyy.” Jukka Thuren selittää, että tässä Jeesus viitannee Sakarjan ennustukseen (Sak. 12:3):
Sinä päivänä minä teen Jerusalemista raskaan kiven kaikkien kansojen tielle. Ne kokoontuvat Jerusalemia vastaan, mutta kaikki, jotka käyvät siihen kiveen käsiksi, satuttavat itsensä.
Thuren jatkaa: ”Niin kuin Jeesus itse on kompastuskivi Jerusalemille, niin on Jerusalem oleva kompastumisen syy sitä tallaaville pakanakansoille. Jerusalemin tallaaminen koituu lopulta pakanakansojen häpeäksi. Niin kuin Israelille koituu turmioksi se, että se törmää Jeesus-kiveen, niin potkaisevat pakanat ajan tullen jalkansa murskaksi Jerusalem-kiveen. Jerusalem on kaikesta huolimatta Jumalan erityisen mielenkiinnon kohde.”
Tulee päivä, jolloin Jerusalem toivottaa Jeesuksen tervetulleeksi Messias-kuninkaana Psalmin 118 sanoin Baruch HaBa beShem Adonai. Kaupungissa täytyy siis olla juutalaisia. Ottamatta enempää kantaa poliittisiin asetelmiin näyttäisi siltä, että kaupungin pitää myös olla jollakin tavoin juutalaisten hallinnassa. Tämä on teoriassakin ollut mahdollista vasta vuoden 1948 jälkeen. Jeesuksen paluuta edeltää herätys Jerusalemissa ja Israelin kansan keskellä. Verhon heidän silmiltään on todellakin täytynyt väistyä, ja he ovat tulleet tuntemaan Messiaan. Tätä kuvannee Sakarjan kirjan profetia samassa luvussa 12:
Sinä päivänä minä hävitän kaikki kansat, jotka hyökkäävät Jerusalemia vastaan. Mutta Daavidin sukuun ja Jerusalemin asukkaisiin minä vuodatan armon ja rukouksen nöyrän hengen. Ja he kohottavat katseensa minuun, kohottavat katseensa häneen, jonka ovat lävistäneet.
Monista kristityistä raamatunopettajista poiketen Mark S. Kinzer näkee, että Jerusalemin ja Israelin kertomus ei ole vielä lopussa. Jerusalem on Jumalan toiminnan keskiössä läpi historian. Kaupungin kohtalo kytkeytyy elimellisesti ristiinnaulitun ja ylösnousseen Messiaan vaiheisiin. Kinzer ottaa esiin muun muassa opetuslasten Jeesukselle tekemän kysymyksen Apostolien tekojen alussa. On kuin opetuslapset olisivat jo unohtaneet Jeesuksen ennustuksen, kun he tiedustelevat ylösnousseelta (Apt. 1:6-7):
”Herra, onko nyt tullut se aika, jolloin sinä rakennat Israelin valtakunnan uudelleen?” Hän vastasi: ”Ei teidän kuulu tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa nojalla on asettanut.”
On vasta alkanut prosessi, jonka lopuksi Jeesus saa näkyvän hallintavallan maailmassa, ja myös Jerusalem asetetaan ennalleen. Israelilla on vielä edessään kovat ajat. Kuolemallaan Jeesus on kuitenkin jo ottanut päälleen myös kaiken Jerusalemin synnin, ja kaupungin lunastus siintää tulevaisuudessa. Tuomion, häväistyksen ja kärsimyksen jälkeen Jumala palauttaa Jerusalemin kunnian.
Auringonsäteet osuvat kauniisti muurin vaaleaan kalkkikiveen tehden portista lähes kullanhohtoisen. Näky on vuosisatojen ajan inspiroinut taiteilijoita ja visionäärejä. Mieleeni palautuu raamatunkohta, josta kaikki on todennäköisesti saanut alkunsa. Profeetta Hesekiel kuvaa luvussa 10 kirkkauden lähtöä temppelistä ja luvussa 43 sen paluuta:
Mies vei minut sitten portille, sille portille, joka aukeaa itään. Ja minä näin: Idästä saapui Israelin Jumalan kirkkaus. — Herran kirkkaus meni temppeliin portista, joka on itää kohti. Henki nosti minut maasta ja vei minut sisempään esipihaan, ja minä näin, että Herran kirkkaus täytti temppelin.
Vaikea kuvitella millä konkreettisella tavalla tämä Jumalan kirkkauden paluu tulee tapahtumaan – todennäköisesti Hesekielin näky liittyy Uuteen Jerusalemiin, josta taas Ilmestyskirja sanoo, ettei siellä enää ole muuta temppeliä kuin Jumala ja Karitsa. Puhuttelevaa minusta on se, mikä voima tässä sananpaikassa on historian saatossa ollut. Vuonna 1541 ottomaanien sulttaani Suleiman käski muurata Kultaisen portin umpeen. Lisäksi hän perusti portin kohdalle esteeksi muslimihautausmaan, jottei juutalaisten Messias pääsisi kulkemaan portista. Aina ovat pienet ihmiset yrittäneet estää Jumalan suunnitelman toteutumista – turhaan!
