Huonosta teologiasta ja vielä huonommasta helluntaiteologisesta keskustelusta (osa 1)

 

Ristin Voitto -lehden artikkelini “Huono teologia rikkoo sieluja ja seurakuntia” (RV42) on herättänyt hämmennystä Suomen Siionissa todistettavasti ainakin kolmen ihmisen kohdalla. Toisaalta se on todistettavasti piristänyt ainakin yhden pohjanmaalaisen pariskunnan ruokapöytäkeskusteluja.

Hämmennys on ymmärrettävää. Teksti oli retorisesti ladattu. Tein suorasukaisia ja yliolkaisia huomioita helluntailaisille rakkaista opinkohdista. Artikkeli oli tiivis, eikä tilaa väitteiden avaamiseen juuri ollut. Se oli väärintulkinnoille altis. Mukaan jäi myös ainakin kaksi asiavirheeksi tulkittavaa väitettä.

Perheniemi Neliöb. vko 3-4. MJa

Tämä blogisarja tuo hämmennykseen selkeyden. Toisessa osassa vastaan pastori-kirjailija Martti Ahvenaisen kritiikkiin.

 

Artikkelin tarkoitus

Aluksi pari sanaa artikkelin luomisen tarkoituksesta. Kirjoitin tekstin yhteiskeskustelun pohjaksi Helluntaiteologiseen symposiumiin, joka järjestettiin marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna Iso Kirja -opiston kampuksilla Keuruulla ja Helsingissä sekä Teamsissa. Halusin kirjoittaa suomalaishelluntailaista teologista ajattelua käsittelevä tekstin, joka herättäisi ajatuksia siitä, millaiset tekijät ovat Raamatun tekstin ohella vaikuttaneet liikkeen julistukseen ja opetukseen. Onhan nimittäin selvää, ettei minkään kirkkokunnan opetus ole yhtä kuin se, mitä Raamatussa lukee. Kaikenlainen kristillinen opetus saarnojen, radiohartausten, lehtikirjoittelun ja traktaattien muodossa kätkee alleen monimuotoisen tulkinta- ja opinmuodostusprosessin, johon vaikuttavia tekijöitä emme aina huomaa. Symposiumin keskustelu aiheesta olikin hedelmällistä ja hyödyllistä (myös asiakaspalautteen perusteella).

Artikkeli ilmestyi opetusaukeamalla, mutta en tarkoittanut sitä minkäänlaiseksi totuuden torven töräykseksi. Se oli eräänlainen teologinen ehdotelma keskustelun virittämiseksi (totisesti, keskustelua syntyi). Toki pidän esittämiäni ajatuksia suurin piirtein oikeansuuntaisina, mutta mitään raamatunopetusta suoraan Jumalan isänsydämeltä tekstini ei ollut.

 

Mitkä ihmeen teologian työkalut?

Artikkeli käsitteli neljää niin sanottua teologian lähdettä tai ”työkalua”: Raamattua, teologista traditiota, järkeä ja kokemusta. Artikkelissani oli kolme pääteesiä:

(1) Kristillisen opin rakentamisessa tulee hyödyntää paitsi raamatuntulkinnan metodeja, myös muita ”teologian työkaluja” eli teologian lähteitä: teologista traditiota, järkeä ja kokemusta.

(2) Kaikki teologian työkalut ovat myös käytännössä vaikuttaneet helluntailaiseen oppiin.

(3) Raamattu itse osoittaa itsensä ulkopuolelle näiden työkalujen merkitykseen oikean opin muotoilussa.

Päähuomio oli siis teologian tekemisen metodissa, ei niinkään sen sisällössä. ”Huonolla teologialla” tarkoitin sellaista opillista ajattelua, jossa teologian työkaluja ei oteta huomioon oikealla tavalla tai niille annetaan väärä painoarvo.

Käsite ”teologian lähteet” tai ”teologian työkalut” oli todennäköisesti vieras 99 prosentille lukijoista. Aiheen avaamiseen ei artikkelissa ollut tilaa, joten teen sen tässä. Teologian lähteistä keskustellaan monissa systemaattisen teologian johdantoteoksissa, kuten Alister E. McGrathin kirjassa Kristillinen uskon oppi: Johdatus teologiaan.

Mitä teologian lähteillä tarkoitetaan? Oman karvalakkimääritelmäni mukaan ne ovat työkaluja, joiden avulla Raamatun ”raakadatasta” rakennetaan kristillistä oppia. Puhun ”teologian työkaluista” mieluummin kuin ”teologian lähteistä”, sillä perinteisesti traditiota, järkeä ja kokemusta ei olla nähty itsenäisinä jumalallisten totuuksien lähteinä (vaikka esimerkiksi valistuksen aikana järjestä sellainen tehtiin).

Ainoa varsinainen teologian lähde on Jumalan ilmoitus. Kristillinen teologia lähteekin perinteisesti siitä oletuksesta, ettei Jumalasta voida tietää mitään, ellei Jumala ilmoita itseään. Ilmoituksia tunnistetaan yleensä kaksi. Yleisellä ilmoituksella tarkoitetaan Jumalan itseilmoitusta luomakunnassa ja ihmisen omassatunnossa. Erityisellä ilmoituksella tarkoitetaan Raamattua. Teologinen traditio, järki ja kokemus ovat välineitä, joita käytämme yrittäessämme muodostaa Jumalan erityisen ilmoituksen pohjalta johdonmukaista kristillistä oppia. Niitä voitaisiin kutsua myös hermeneuttisiksi (eli Raamatun tulkinnan) välineiksi.

 

Miksi juuri nämä neljä?

Miksi juuri nämä neljä teologian lähdettä? Nämä neljä esiintyvät usein teologian ja teologisen etiikan oppikirjoissa aihetta käsiteltäessä. Nelijakoa kutsutaan usein John Wesleyhyn viitaten ”wesleyläiseksi nelitahokkaaksi” (kuten metodistipastori Veli Loponen artikkelisarjassaan suomentaa termin wesleyan quadrilateral). Tosin nimitys on jokseenkin harhaanjohtava, sillä ilmeisesti Wesley ei mitään teoriaa teologian lähteistä esittänyt, ja toki välineiden rooli tiedostettiin jo kauan ennen häntä.

Nelijako ei ole mitenkään kiveen kirjoitettu ja yleisesti hyväksytty teologian lähteiden luettelo. Siinä missä Raamattu ja traditio esiintyvät kaikissa näkemissäni luetteloissa, jotkut pudottavat kokemuksen tai järjen pois. Joissain teksteissä teologian lähteitä mainitaan useampia kuin neljä. Esimerkiksi Oxford Handbook of Systematic Theology sisältää artikkelit paitsi näistä neljästä, myös artikkelin palvonnasta (worship) osiossa teologian lähteistä. Monessa yhteydessä myös luomakunta mainitaan teologian lähteenä – onhan luomakunta ei ainoastaan teologian työkalu vaan jumalallisen ilmoituksen kanava. Michael Bird mainitsee kirjassaan Evangelical Theology kulttuurin yhtenä teologian lähteenä.

En ole dogmaattisen sitoutunut nelijakoon, mutta pidän sitä kätevänä välineenä vaikkapa helluntaiopin analysoimiseen. Selvää ja kirkasta on, että ainakin teologinen traditio ja järki (eli filosofinen, analyyttinen ajattelu) ovat välttämättömiä teologian tekemisen välineitä ja niitä on hyödynnetty aina. Kukaan suolansa arvoinen teologi ei käy keskustelua jostain opista pelkkä Raamattu sylissään ensin selvittämättä, mitä mistäkin aiheesta on aiemmin sanottu (traditio). Kukaan suolansa arvoinen teologi ei esitä ristiriitaisia väitteitä, vaan yrittää muodostaa Raamatun sisällön eri teemoista johdonmukaisen kokonaisuuden (järki).

 

Kokemus Pyhästä Hengestä vaikutti niin apostolien kuin azusalaisten oppiin

Mutta entä kokemus? Helluntailaiset ovat tyyppiesimerkki siitä, miten yksilölliset ja yhteisölliset kokemukset vaikuttavat teologian tekemiseemme. Siksi on luonnollista, että kokemus kuuluu meidän teologian työkalujemme listaan.

Kuten artikkelissani esitin, kokemus on toisaalta teologian lähteistä ”liukkain”. Teologian työkalut eivät missään nimessä ole tasa-arvoisia. Raamattu on tietenkin ylimpänä. Kokemus mielestäni kannattaa alistaa sekä teologisen tradition että järjen alle. Toisaalta jos empiiriset tieteet lasketaan osaksi kokemusta eikä järkeä, silloin itse nostaisin sen järjen rinnalle ja alistaisin tradition niille molemmille.

Kokemuksella voidaan toisaalta tarkoittaa eri asioita. McGrath tarkoittaa ensisijaisesti uskonnollista kokemusta. Michael Bird tarkoittaa sillä ”Jumalan kohtaamisen kautta välittyvää tietoa ja henkilökohtaista läheisyyttä”. Jotkut tahot viittaavat sillä tietyn ihmisryhmän kokemukseen esimerkiksi naisena, vammaisena tai tummaihoisena elämisestä, ja tästä kokemuksesta tehdään tietynlainen teologinen avain. Esimerkiksi vammaisten ihmisten kokemus omista kehoistaan on ihan mielekästä ottaa huomioon pohdittaessa vaikkapa ylösnousemusruumiin olemusta ja käsitystämme eheästä ja terveestä keho.

Kuten artikkelissani esitin, kokemukset Pyhästä Hengestä vaikuttivat varhaisen helluntailiikkeen tapaan tulkita Apostolien tekoja. Tämä on vanha väite helluntaihermeneutiikassa, ei oma keksintöni. 2000-luvulla kokemus on vaikuttanut muun muassa helluntailiikkeen keskusteluun naispastoriudesta täysin toisella tavalla kuin esimerkiksi evankelisluterilaisessa kirkossa. Helluntaiseurakunnissa yksilöiden kokemus Jumalan kutsusta tiettyyn palvelutehtävään otetaan vakavasti ja sitä punnitaan henkilön persoonan ja hänen palvelutyönsä tuottaman hedelmän valossa (kokemusperäistä päättelyä tämäkin).

On selvää, ettei vanhimmiston ovia olla avattu naisille puhtaasti eksegeettisten argumenttien nojalla. Vaikka keskustelussa onkin esitetty hyviä eksegeettisiä argumentteja esimerkiksi Naispastori-blogissa, ei kovin moni naispaimenuuteen myönteisesti suhtautuva helluntaipastori osaisi selittää kovin hyvin sitä, miksi jakeita, jotka ensisilmäyksellä näyttäisivät kieltävän naispaimenuuden, ei kuitenkaan tarvitse tulkita ”kirjaimellisesti”

Onko kokemuksen vaikutus teologiaamme sitten hyvä vai huono asia? Siihen en tekstissä ottanut suoraa kantaa. Totesin kuitenkin, että kokemuksen huomioiminen opillisessa työskentelyssä on ”raamatullista” – ainakin jos katsotaan Jerusalemin kokouksen järkeilyä Apostolien tekojen 15. luvussa.

 

Helluntaiteologisesta keskustelusta

Oliko Ristin Voiton opetusaukeama oikea foorumi hämmennystä herättävän artikkelin julkaisulle? Ristin Voitto on helluntaikansan syville riveille suunnattu lehti, ei mikään teologien debattialusta. On ymmärrettävää, miksi toimitus toisinaan siirtää hämmennyspotentiaaliset artikkelit ja muut salaiset asiakirjat pastorien ja vanhimpien Paimen plus -lehteen (kuten ilmeisesti tehdään vastineen kanssa, jonka Tuomas Havukainen on laatinut Pasi Turusen blogitekstiin).

Toisaalta itse ajattelen – ja varmasti myös monet lehteen kirjoittavat ja sen lukijat – ettei Ristin Voiton opetusartikkeliaukeaman ole pakko olla joka viikko turvallinen tila, jossa hämmennystä ei pääse syntymään. Kuitenkin lukiessani joitain artikkelini kirvoittamia, täydellisen ohiampuvia Facebook-kommentteja sekä saamiani palautteita (joista yksi oli varttuneemman sisaren kirjotuskoneella kirjoittama kirje) tiedostan siirtopolitiikan viisauden. Erityisen ikävää on somekommentointi, jossa kaikki perinteestä poikkeaminen tulkitaan lopun ajan luopumukseksi ja liberalisoitumiseksi. Vastustipa yksi varttuneempi veli sanan ”teologia” käyttöä ylipäätään.

Tunnepitoinen ja epäsuopea keskustelu, jossa ei pyritä aidosti ymmärtämään toisen tekstiä (jos sitä on jaksettu edes lukea), ei palvele totuutta. Itse toivon, että olisi olemassa mielekäs julkinen foorumi keskustelulle näistä asioista. Sellainen, jossa merkkimäärä ei olisi liian tiukkaan rajattu, mutta toisaalta keskustelun laatutasoa valvottaisiin. Sellaiseksi olen yrittänyt muodostaa sekä Helluntaiteologinen symposiumi -nimellä kulkevaa Ison Kirjan seminaaria sekä samannimistä Facebook-ryhmää.

Toisessa osassa vastaan tarkemmin Martti Ahvenaisen esittämiin huomioihin tekstistäni.