Frööbelii, mä kaipaan niin, taas uudelleen

 

Opinnoissamme Savonlinnan kampuksella on alkanut kurssi nimeltään monikulttuurinen katsomuskasvatus. Kurssilla tutustutaan muun muassa erilaisiin tapoihin kohdata muista kulttuureista tulleita lapsia perheineen, opettaa ja keskustella heidän tavoistaan ja puhua erilaisista maailman uskonnoista.

Käytännössä siis opettelemme erilaisia keinoja, joilla toteutamme katsomuskasvatusta, jolla ei ole mitään tekemistä kristillisen kasvatuksen kanssa. Eli siis uskonnosta saa kertoa ja siitä voi puhua, mutta sitä ei saa harjoittaa. Syynä tähän on, että ihmiset eivät usko samoihin asioihin kuin ennen. Luennoilta kun tuli tietoon, että 50-luvulta on alettu miettiä, kuuluuko uskonnon mukana oleminen päiväkotimaailmaan.

Sansa syyskeräys artikkelin alle

Muistelemme seuraavaksi meidän lapsuutta ja opetuksen uskonnollista sisältöä. Tulemme 90- luvulle ja kuulen vastauksia, joihin on päästy lyhyen/pitkän ajan sisällä. Vielä sentään kuuli, että omat ikätoverit ovat laulaneet virsiä ja kuulleet Raamatun tarinoita. Tosin mitä lähemmäs tulemme tätä päivää, niin ollaan jo siinä asteella, että kristinuskosta ei saisi kuulua enää yhtään mitään.

Kurssi tähtää hyviin asioihin. Pidän siitä ajatuksesta, että jokainen ihminen kohdataan oman kulttuurinsa ja uskontonsa osalta. Myös ymmärrys muista lisää omaa suhtautumistani ja antaa paremmin eväitä kohdata ihmisiä. Aikuisten kautta lapset oppivat sen tosiasian, että kaikki eivät ajattele samalla tavalla ja ovat erilaisia.

Tosin jo alkumetreiltä mietin tasapainoilua kahden asian välillä. Ensinnäkin: miten pidän yllä oman kulttuurimme kristillisiä arvoja? Toiseksi: missä suhteessa lisään tietämystä muista uskonnoista ja kulttuureista? Mielestäni ei ole yhdentekevää, millaisten arvojen mukaan elämme tai mitä opetamme.

Vastuu kristillisen kasvatuksen toteuttamisesta on kodilla ja seurakunnilla. Minun tehtävänäni päiväkodissa on kertoa ja tutustuttaa kristinuskoon ja, toivoa että se herättää lapsissa keskustelua. Mielestäni Friedrich Fröbelin periaatteet ja kristillinen etiikka ovat näinäkin päivinä ajankohtaisia. Olihan luennolla puhetta, että katsomuskasvatus tähtää lasten hyvinvointiin ja edistää sitä.

Minkä aarteen ihmiset menettävätkään, kun ei ymmärretä, kuinka tärkeä osa kristillisillä arvoilla on ollut meidänkin isänmaallemme. Millainen onkaan tuleva maailma, kun maassamme yhä harvempi kertoo rakkaudesta ja uhrautuvaisuudesta, joka on myös lapsille tarkoitettu.