Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Ei sanaakaan

 

Marianne oli fiksu ja neuvokas nainen, ja todellinen sisupussi. Nyt elämä oli kuitenkin heittänyt hänelle lyhyessä ajassa sellaiset kuormat, että hän sai kerätä kaikki voimansa selviytyäkseen. Työpaikka oli kadonnut alta ja avioliitto tullut tiensä päähän tavalla, jota hän ei voinut estää. Vastuu toimeentulosta, lapsista ja lukemattomien käytännön asioiden järjestämisestä jäi hänen harteilleen.

Lähipiirissä oli onneksi ihmisiä, joiden kanssa asioita sai purkaa. Heidän tukensa ja neuvonsa auttoivat eteenpäin. Heidän myötäelämisensä tasoitti tunnemyllerryksiä, rohkaisi ja antoi voimia.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Marianne oli kastettu ja konfirmoitu kirkon jäsen, ja lapsetkin oli kastettu. Nyt jos koskaan hän tarvitsi myös Jumalan tuomaa turvaa, luottamusta siihen että Hän näkee kaiken ja eikä jätä yksin. Mitäs jos kerrankin lähtisin hakemaan aivan konkreettista apua omasta seurakunnastani, hän ajatteli. Menisin diakoniatyöntekijän pakeille, kaataisin hänelle kaiken tämän kuorman, saisin kuulla lohduttavat ja rohkaisevat sanat Jumalan rakkaudesta ja johdatuksesta. Hän rukoilisi puolestani.

Hän varasi ajan ja kohtasi ystävällisen ihmisen. Diakoniatyöntekijä oli kiireetön ja myötätuntoinen. Hän osasi kysyä osuvia kysymyksiä työn ja perhe-elämän käytännön järjestelyistä ja antoi joitakin hyviä neuvoja.

Jumalasta hän ei puhunut sanaakaan. Marianne odotti ja toivoi, mutta käytännön asioista ei siirrytty kertaakaan kristillisen uskon ja hengellisyyden kysymyksiin. Olisihan Marianne itsekin voinut avata keskustelua sinne suuntaan, mutta ei keksinyt miten aloittaisi. Tottumattomalla siihen on aika korkea kynnys. Juuri siksi hän tuli seurakuntaan, että täällä osataan, halutaan ja on totuttu.

Vastaanottoaika loppui. Marianne kiitti ja lähti.

Tämän kuultuani ihmettelin jälleen kirkkoani. Olen kuullut monet kerrat sen asialliselta kuulostavan periaatteen, että ammatillisessa diakonian asiakaskeskustelussa mennään ”asiakkaan ehdoilla” ja keskustellaan vain sillä tasolla, jonka asiakas itse tuo esiin. Uskonasioita ei saa tuputtaa.

Minusta periaate ei kuitenkaan voi näin äärimmäisesti sovellettuna olla oikea. Vaikeneminen ja tuputtaminen ovat ääripäät, joiden välille jää runsaat mahdollisuudet auttaa ihmistä myös kristillisellä toivolla ja rohkaisulla. Jos ihminen omin jaloin on päättänyt lähteä hakemaan apua kirkosta, hän tietää, minne tulee. Hänellä on odotuksia. Mistä hän voi löytää juttukaverin, joka käsittelee uskonasioita nolostelematta, jollei seurakunnasta? Eikö häntä voi tahdikkaasti kysymällä auttaa alkuun?

En usko, että monikaan diakonian pakeille tullut ihminen pahastuisi, jos käytännön asioiden selvittelyn jälkeen diakoniatyöntekijä kysyisi: Voisin vielä lopuksi rukoilla sinun ja asioittesi puolesta, jos se on sinusta hyvä ajatus. Tai: Me kristityt voimme siunata toisiamme kaikissa elämän vaiheissa. Se on Jumalan hyvän tahdon toivomista toisen elämään. Haluaisitko, että siunaisin sinut?

Jos uskonkysymykset ovat ihmiselle liian arka tai hankala asia käsiteltäväksi eikä hän halua kuulla sanaakaan tästä alueesta, sitä tulee toki kunnioittaa. Jumala toimii siellä, missä diakoni hoitaa käytännöllisen avun kutsumustaan, usein sanattomastikin siunaten. Sanat eivät ole tarpeen Jumalalle, mutta joskus ne ovat suuri apu ihmiselle.

Kirjoitus on julkaistu Elämään-lehdessä 8/2014