Kirjoittanut
Olen seinäjokinen Vapaakirkon hallituksen puheenjohtaja. Kristillisiä harrastuksiani ovat mm. Israel-työ, jota teen oman kirkkokuntani ohella myös Israelin Ystävien liittohallituksessa sekä Kristillinen teatteriyhdistys Kristy, jossa olen pari kymmentä vuotta näytellyt ja pari näytelmää olen itsekin teatterille kirjoittanut. Siviilissä olen sairaanhoitopiirin johtaja, sairaalaneuvos, ns. soteveteraani, kymmenen vuotta soteuudistusta tehnyt ja siinä myös omat traumani hankkinut. Yhden vaimon mies, kahden aikuisen tyttären isä ja yhden tyttären tyttären ja yhden tyttären pojan ukki. 68-kertainen maratonin juoksija.Viikko sitten Horisontti-ohjelmassa radiossa käsiteltiin uskontodialogia. Sillä tarkoitetaan eri uskontojen välistä keskustelua, siis esimerkiksi kristittyjen ja islamilaisten tai buddhalaisten ja juutalaisten. Uskontodialogin avulla halutaan parantaa ymmärtämistä toisen uskonnon opeista ja niiden käytännön soveltamisesta. Uskontojen yhdistämistä tai oppien välisiä kompromisseja sillä ymmärtääkseni tavoittelee vain harvat.
Luulen, että normi evankelikaalinen kristitty suhtautuu aika epäille uskontodialogiin. Mitä keskustelemista meillä on niiden kanssa, jotka kieltävät Jeesuksen jumaluuden ja hänen uhrinsa? Monelle ainoa dialogi, mitä on syytä käydä, on Jeesuksen evankeliumin julistaminen.
On tärkeätä, että me kristityt emme lähde hakemaan mitäään sellaisia dialogin sanamuotoja, jotka sumentavat uskomme ydintä. On asioita, joista ei voi antaa hitustakaan periksi.
Hyvinkin erilaisten uskontojen välillä on kuitenkin koko joukko asioita, joissa on myös yhteisiä intressejä riippumatta erilaisista uskonnollisista näkemyksistä ja vakaumuksista. Uskontojen dialogin kautta voidaan edistää valtioiden välistä rauhaa, ympäristöarvoja, jopa sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Onpa Suomenkin Vapaakirkko ollut yhdessä islamilaisten (ja useiden kristillisten tunnustuskuntien) kanssa eduskunnassa vaatimassa oikeudenmukaisempaa asemaa vähemmistökirkoille. Ei dialogia pidä jättää käymättä, jos sille on hyvät perusteet.
Toinen dialogin taso se keskustelu, jota käydään eri kristillisten kirkkojen välillä. Kuluneella viikolla olin taas mukana Vapaakirkon ja evankelisluterilaisen kirkon neuvottelukunnan kokouksessa. Näitä kokouksia meillä on pari vuodessa. Käytäntö on jatkunut jo pitkään ja hyvä niin. Vapaakirkon puolelta perinteisesti delegaatioon kuuluu niin kirkkokunnan johtaja kuin hallituksen puheenjohtaja. Luterilaisen puolen puheenjohtajana on ollut aina joku piispoista, viimeksi tuleva arkkipiispa Tapio Luoma.
Neuvottelukunnassa paitsi informoidaan ajankohtaisista asioista puolin ja toisin, käydään läpi myös kirkkojen välisiä kipukohtia siltä osin kuin niitä on ja selvitellään myös opillisia eroavaisuuksia. Viime kokouksessa keskustelun pääaihe oli kaste, jonka suhteen teologiset näkemykset joltain osin ovat yhteneviä, joltain osin aika poikkeavia. Nämä yhtenevyydet ja eroavuudet pyritään nyt saamaan yhteiseen asiakirjaan.
Keskusteluissa sivuttiin myös ekumeniaa. Vapaakirkkohan kuuluu ekumeeniseen neuvostoon. Kohtaamme jonkun verran sitä kritiikkiä, että ekumeenisessa yhteistyössä mukana oleminen lopulta vie meidät Rooman kirkon vaikutuksen alle ja puhdas evankeliumi kirkostamme katoaa. Vapaakirkon päättävissä elimissä kritiikki on päättäväisesti ja perustellusti torjuttu, mutta kirkon kentällä on monia, jotka jonkun verran vierastavat ekumeniasta puhumista. Toisaalta todettiin sekin, että meille vapaakirkollisille rakasta yhteiskristillisyyttä taas joissain luterilaisen kirkon piireissä pidetään sopimattomana luistamisena luterilaisesta puhtaasta opista. Sen on osoittanut Etelä-Pohjanmaallakin käyty lehtikeskustelu Mahdollisuus muutokseen mediamission ympärillä. Ihan helppoa ja itsestään selvää ei hyvä ja rakentava dialogi ole kristittyjenkään välillä.
Kristittyjen dialogiin meitä kuitenkin kannustaa Herramme Jeesuksen rukous: ”Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, että he olisivat yhtä niin kuin mekin.”
