Avoin kirje joulun Lapselle

 

Aamuyöllä löydän peiton alta pojan lämpimät varpaat ja mietin,
oliko se teillä koskaan näin
miten paljon sinä mahdoitkaan palella sinä ensimmäisenä yönä

enkä osaa kuvitella, millaista se heille oli,
koko universumi pusertuneena niin pieneen tilaan,
koko taivas painautuneena niin pieneen tilaan
kaiken tulevaisuuden paino, eikö sen alle jo muserru?

Pipliaseura Neliöb. 5.-18.12. MJa

Kaikissa meidän kuvissamme siitä yöstä
sinä aina hymyilet
silmät auki, jotenkin niin valmiina jo.

Mutta entä jos se oli teilläkin joskus näin,
itkua tuntemattomista syistä,
ja äitisi hätääntyy,
isä katsoo neuvottomana,
entä jos sinuakin käärittiin vaatteisiin ja painettiin ihoa vasten, että lämpiäisit,
entä jos he katsoivat sinuakin ja ajattelivat:
miten näin hauraaseen astiaan
on voitu laittaa jotakin niin valtavaa,
kantoivat sinua kuin lasiastiaa
ettet menisi rikki.

Entä jos sinäkin olit
todellinen vauva
riipaisevan tarvitseva vastasyntynyt,
entä jos sinun annettiin olla avuton,
herkästi särkyvä
hetken aikaa

koska tottapuhuen
siinä oli kaiken ydin,
että sinä
menit herkästi rikki

minun
takiani

*

Minulta meni siihen kauan, Herra, että ymmärsin. Olin niin tottunut kuulemaan jouluevankeliumia. Sen osaa melkein ulkoa, puheen rytmi ja sanojen paino ovat tulleet niin tutuiksi, sitä kuuntelee kuin tuttua runoa, ja sanat muuttuvat kiiltokuviksi ellei pysy tarkkana, ellei painaudu sanojen taakse ja kuuntele, mitä ne tarkoittavat. Mitä niiden takana häilyy.

Hän lähti sinne kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta.

En minä ymmärtänyt, minne sinä oikein synnyit. Olin tottunut näkemään terveen ja kauniin vauvan seimiasetelmissa, sädekehä päänsä päällä, ja äitisi kasvoilla sellaisen hymyn, joka valuu yli. Ja ehkä sinä yönä Betlehemissä kaikki oli niin. Ehkä Maria jaksoi jo hymyillä. Ehkä Joosef hetken aikaa unohti huolensa. Ehkä tietäjät katsoivat sinua ällistyneinä, putosivat polvilleen, ehkä sinä lävistit heidät kaikki, ehkä sinä olit jo silloin niin läsnä, että maailma pysähtyi ja muutaman sydämenlyönnin ajan ei ollut muuta kuin se hetki.

Sitten tulin ajatelleeksi, mitä oli ennen sitä. Sinun äitisi tuskin aina hymyili noin. Tuskin isäsi saattoi aina niin nojata sauvaansa ja hengähtää. Ehkä ymmärsin vasta, kun aloimme odottaa Poikaa. Miten he mahtoivat katsoa sinun äitiäsi? Mitä mahtoi Marian mielessä liikkua ne pitkät kuukaudet? Ymmärrän hyvin, että hän pakeni Betlehemistä hetkeksi Elisabetin luo. Mutta millaista oli palata takaisin kotiin, kolmatta-neljättä kuuta raskaana, vatsa pyöristyneenä, ja ottaa vastaan ihmisten katseet, ottaa vastaan Joosefin katse… Ja tietää, ettei kukaan uskoisi mitään. Mitä äitisi edes olisi voinut sanoa? Enkeli sanoi, että odotan Jumalan lasta? Ei Joosefkaan uskonut, ennenkuin Jumala puhui hänelle suoraan.

Ja senkin jälkeen kaikki muut edelleen ajattelivat, että sinä olet puusepän avioton poika. Tai jonkun muun avioton poika, ja puuseppä peittelee jälkiä.

Miten he mahtoivat katsoa sinun äitiäsi?

Ja sitten kun sinä synnyit, te jouduitte lähtemään niin pian, se läpitunkeva hetki Betlehemissä oli niin lyhyt, sinut käärittiin kiireessä kääröksi ja juostiin. Miten sinä mahdoitkaan itkeä? Joosef vetää aasia, Maria hyssyttelee sinua yön ytimessä, eikä kumpikaan tiedä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

Ja sitten te palasitte kotiin – takaisin Nasaretiin. Vuosia oli kulunut, jokainen teistä muuttunut, mutta eivät ihmiset unohda. En minä ymmärtänyt aiemmin, Herra, mihin sinä oikein synnyit. Että Isäsi antoi sinun syntyä keskelle sellaista tilannetta. Että sen kylän silmissä sinä ehkä aina ja iankaikkisesti olit puusepän avioton poika. Nykyisin sellainen on niin tavallista, että on vaikea ymmärtää, miten isosta asiasta oli kyse. Siitä syystä naisia kivitettiin ennen.

Kai äitisikin tiesi, mihin suostui. Joosef myös.
Sinäkin tiesit.

Tämä repii minua, Herra. Et sinä syntynyt vain keskelle seimiasetelman harrasta hetkeä, syväänpainuvaa ihmetystä, tyyntä iloa. Sinä synnyit keskelle pelkoa. Joosefin stressiä, pakenemista, kuolemanpelkoa. Ja sinä synnyit keskelle häpeää. Miten he mahtoivat katsoa sinua?

Ja että sinun Isäsi salli tämän… Salli sinun syntyä keskelle ehkä suurinta inhimillistä häpeää, joka siihen maailman aikaan oli mahdollinen. Sinun Isäsi antoi sinun kantaa häpeää ensimmäisestä hengenvedostasi alkaen, jo ennen sitä, vaikka sinä olet se ainoa, joka ei ansaitse minkäänlaista häpeää. Että sinä olit valmis kestämään ihmisten katseet selässäsi, vuosia vuosien jälkeen, loppuun asti. Että isäsi antoi sinun olla ihan todellinen vauva ihan todellisten ihmisten keskellä, elää ihan todellisen elämän, keskellä tätä ihmisten kaaosta, keskellä heidän ristiriitojaan, väärinymmärrystä, vihaa.

Sinä synnyit keskelle pelkoa, stressiä ja häpeää.

Sinä kuolit keskellä pelkoa, stressiä ja häpeää.

Tämä repii minua rikki, ja jokin minussa huoahtaa syvään, kun mielen pintakerroksen liian raskaat kankaat halkeavat. 

*

Jos sinä silloin synnyit niin
mikset sinä syntyisi niin tänäänkin
koska Herra,

minussa on niin paljon pelkoa
ja minussa on niin paljon häpeääkin

ja minä kaipaan tietää,
miten sinä katsoisit minua
miten sinä katsoisit minua,
seimestä ylös
ristiltä alas

olisitko sinä tässä ja nyt niin läsnä, että olisin melkein musertua sen alle,
että kaikki ylimääräinen kerrankin pusertuisi pois,
ettei olisi väliä, miten kaikki muut meitä katsovat –

koska me olemme edelleen niin avuttomat,
kuin vasta eilen olisimme syntyneet,
riipaisevan tarvitsevat

eikä meistä ole itseämme pelastamaan
niin syntyisitkö sinä nyt ja tässä tähän

ja minä kaipaan tietää
miten sinä
katsoisit meitä

 
Dei, Rukous, artikkeliban.(2/2) 5.12.- MJa