Arvoton kirkko epäuskon puolustajana

 

Tutkijat kertovat meidän länsimaalaisten ihmisten elävän jälkikristillistä aikaa. Tällä tarkoitetaan, että kristillisen uskon vaikutus yhteiskuntaan, sen ihmisiin ja toimintaperiaatteisiin alkaa olla historiaa.  Yhteiskuntaamme säätelevistä elimistä ei enää löydy päätöksentekijöitä, jotka kunnioittaisivat Raamattua ja sen periaatteita – huolimatta siitä – että koko yhteiskuntajärjestyksemme ja kansallinen menestyksemme perustuu laajalti raamatullisiin arvoihin ja kirkkolaitoksen aikoinaan vahvaan asemaan kansamme kouluttajana ja ohjaajana.

En varmaankaan ole yksin huomiossani, että tämän aikakausisiirtymän keskeinen toimija on ollut kirkkolaitos, ja Suomessa erityisesti luterilainen kirkko itse. Sen korkeimmat ja/tai kovaäänisimmät edustajat eivät ole vuosikymmeniin enää puolustaneet kristillistä uskoa, vaan ovat pääasiassa joko vaienneet poliittisten päättäjien edessä tai pahimmillaan aktiivisesti vesittäneet Raamatun arvovaltaa.

Sansa syyskeräys artikkelin alle

Kun tähän lisätään vuosikymmeniä vallalla ollut totuus, että usko on yksityinen asia, eikä uskontoa ja politiikkaa saa sekoittaa keskenään, seuraukset ovat sen mukaisia. Tätä on vahvistanut virheellinen käsitys Martti Lutherin lanseeraamasta kahdesta regimentistä, eli hengellisestä ja maallisesta.

Niistä vaikutusvaltaisista pappislupauksen tehneistä miehistä ja naisista, joiden olisi pitänyt puolustaa Raamattua ja uskoa yhteiskunnassa, on tullut epäuskon levittäjiä ja kirjoitusten kyseenalaistajia. Selkeimmin tämä toiminta näkyy suhteessa perheeseen, avioliittoon, seksuaalietiikkaan, luomisoppiin sekä Israelin ja juutalaisen kansan asemaan.

Kun näiden kirkon sisältä nousevien voimien rinnalle on noussut historiamme antikristillisin ja raamattuvihamielisin hallitus, Raamattuun uskovat ja uskonkäsityksiään näkyvästi julistavat kristityt ovat joutuneet poliisi- ja syyttäjälaitoksen taholta ennennäkemättömän hyökkäyksen kohteeksi. On pöyristyttävää lukea tuoretta oikeuskanslerin vihapuhepohdiskelua, käynnistetäänkö oikeudellisia toimia aineistoista, jotka muuttuvat yhteiskunnallisten arvostusten muuttuessa lainvastaisiksi. Näitä viimeisten kuukausien aikana kuultuja kannanottoja ei voi selittää kuin asianomaisten ministerien suostumuksella.

Jos kirkon papisto ihan oikeasti olisi pysynyt antamassaan pappislupauksessa, kirkko ja koko isänmaamme olisi kovin eri näköinen tänään. Vai mitä ajattelet tästä lauseesta: ”Minä N.N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja”.

Kun katselen kirkon menoa koko ikäni ns. maallisella sektorilla toimineena, olen tullut johtopäätökseen, että kirkko on ainut tiedossani oleva organisaatio, jonka ylin johto systemaattisesti rohkaisee ja palkitsee niitä, jotka eniten kyseenalaistavat sen kirjoitettuja ja voimassaolevia arvoja.

Missä tahansa muussa organisaatiossa arkkipiispaan, piispoihin ja kirkkoherroihin rinnastettavat johtajat olisivat jo aikoja sitten vapautuneet työmarkkinoiden käytettäväksi eli saaneet kenkää vastaavan toiminnan johdosta. Mutta ei tietenkään kirkossa, joka lähes miljardin kirkollisverotuotoilla mahdollistaa viranhaltijoittensa vapaan kampanjoinnin omien maailmankatsomustensa mukaisesti.

Luukkaan evankeliumin 18. luvun alussa (jakeet 1-8) Jeesus esittelee meille kuvauksen väärämielisestä tuomarista, joka ei pelännyt Jumalaa eikä piitannut ihmisistä. Kertomuksen päätteeksi Jeesus kysyy opetuslapsiltaan mielenkiintoisen kysymyksen: kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?

Tuo kuvaus tuntuu valitettavan sopivalta tämän hetken Suomeen. Viranomaiset eivät usko Jumalaan eivätkä kunnioita ihmisten uskonnon- ja sananvapautta. Tuo Jeesuksen esittämä retorinen kysymys ennakoi uskon hiipumista hänen paluutaan edeltävässä ajassa, ja siinä me tunnumme juuri nyt elävän. Kukapa vaan olisi aikoinaan uskonut, että tuo uskon ja jumalanpelon hiipuminen yhteiskunnastamme olisi tapahtunut kirkon johdolla.

Evankelisluterilaisen kirkolliskokouksen vuonna 1992 hyväksymässä kirkkoraamatussa ja siellä tarkemmin Juudaksen kirjeessä – sellainenkin siellä on! – kirjoitetaan otsikolla Väärät opettajat ja heidän tuomionsa seuraavaa (jakeet 3-4):

Rakkaat ystävät! Hartaasti olen halunnut kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, ja nyt sain aiheen kehottaa teitä taistelemaan sen uskon puolesta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu. Teidän joukkoonne on näet luikerrellut ihmisiä, joista jo kauan on ollut tuomio kirjoitettuna. Nämä jumalattomat kääntävät meidän Jumalamme armon riettaudeksi ja kieltävät ainoan Valtiaamme ja Herramme Jeesuksen Kristuksen.

Juuri näin meille on käynyt. Armo on käännetty riettaudeksi.

Herra maatamme ja kansaamme armahtakoon.