Miksi kirkko ei uskalla puhua Jumalasta?

 

Päivi Räsäsen ympärillä pyörivä kohu on osoittanut, että yksi kirkkoa piinaavista ongelmista on hiljaisuus. Äkkiseltään tämä saattaa kuulostaa oudolta, sillä kyllähän kirkon piirissä osataan puhua. Tulevanakin sunnuntaina sadoissa kirkoissa sanatulva suorastaan vyöryy saarnatuoleista kirkkokansan ylle. Tarkoitan kirkon jumalapuheen häiriötilaa: kun kirkko on esillä eri medioissa, sen sanoma on usein joko liian suppeaa tai yksipuolista.

Mitäänsanomaton Jumala?

Välillä vaikuttaa siltä, että kirkon kannanotot seuraavat liiaksi filosofi Wittgensteinin kuuluisaa lausetta, jonka mukaan ”siitä mistä ei voi puhua, täytyy vaieta”. Jumalasta on tullut tabu, kartettava keskustelunaihe. Tätä myöten jumaluus uhkaa typistyä mielensisäiseksi liikehdinnäksi, joka on ihmisestä riippuen vähän erilainen.

Sansa syyskeräys artikkelin alle

Oireellista on myös, että vain harva valtaapitävistä uskaltaa – tai haluaa – sanoa mitään oikeasta ja väärästä. Räsäsen tapauksessa vain jokunen piispa on noussut puolustamaan sanan- ja uskonnonvapautta. Ehkä pelkona on, että joku loukkaantuu ja repii sitä myötä pelihousunsa.

Joidenkin kriitikoiden mielestä kirkko ei enää osaa sanoa mitään Jumalasta, sillä liberaali teologia on vienyt pohjan vanhalta jumalapuheelta. Kritiikki saattaa hyvinkin osua oikeaan. Joka tapauksessa hiljaisuus murentaa salakavalasti uskon perustuksia.

Jos jumaluus jää piiloon, silloin kirkolla ei ole jäsenillään annettavana mitään sellaista, jota nämä eivät löytäisi muualta. Jos sananjulistajat jäävät sanattomiksi jumaluuden edessä, silloin on syytä sammuttaa lähetyskynttelikkö ja laittaa kirkon ovet säppiin.

Tulppa irti!

Lähestyvä joulunaika on osaratkaisu ongelmaan, sillä se poistaa tulpan. Johanneksen evankeliumin alussa kerrotaan, kuinka ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme”. Kohta puhuu tietenkin inkarnaatiosta eli Jeesuksen ihmiseksi tulosta.

Inkarnaatiolla on suuren mittaluokan seuraukset. Jumala esittäytyy ihmiskunnalle. Hän kieltäytyy olemasta keskustelunaihe, jota kartetaan ja josta vaietaan. Hän ikään kuin murtautuu hiljaisuuden muurin lävitse. Jeesuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus mahdollistavat kristillisen saarnan. Ne osoittavat, minkä tulisi olla julistuksen ydinmehua.

En tietenkään väitä, että me tietäisimme Jumalasta kaiken mahdollisen. Tiedämme vain sen verran kuin hän on halunnut itsestään paljastaa. Mutta se riittää; osaamme sanoa riittävästi. Sen verran, että usko voi syntyä ja vahvistua.

Rakkaus ei ole Jumala

Entä mitä tarkoitan jumalapuheen yksipuolisuudella? Silloin kun joku kirkon piirissä uskaltautuu puhumaan Jumalasta, korostuu usein yksi Jumalan ominaisuus ohitse muiden. Tämä ominaisuus on rakkaus. Kun esimerkiksi Jaakko Heinimäki kirjoitti avoimen kirjeen Räsäselle, hänen päähuolenaan oli, ”ohjaako kirkon raamatuntulkintaa luottamus Jumalan hyvyyteen ja ihmisrakkauteen vai ohjaako sitä pelko hänen ankaraa vihaansa kohtaan”.

Mielestäni Heinimäki tekee virheen – joko tahallisesti tai tahattomasti – asettaessaan nämä kaksi vastakkain. On totta, että rakkaus on Jumalan lahja. Ja yhtä totta on myös se, että Jumala on itse rakkaus. Jo pyhäkouluopettajani kuitenkin tiesi, ettei Jumalan rakkaus sulje pois hänen vihaansa. Jumalan pyhyys ja rakkaus kulkevat käsi kädessä. Ymmärtääkseni juuri siksi Luther aloitti jokaisen käskyn selityksen samalla lauseella: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa.”

Jokainen isä tai äiti lienee oppinut, ettei rakkaus tarkoita kaiken hyväksymistä. Rakkaus ei voi katsoa läpi sormien, jos joku vahingoittaa itseään tai lähimmäistään.

Armo ja totuus

Johanneksen evankeliumin jae tuo lisävaloa. Se nimittäin päättyy: ”Hän oli täynnä armoa ja totuutta”. Armo on sitä, että syyllinen tuomitaan syyttömäksi. Joku toinen on kantanut tuomion. Risti vakuuttaa, että Jumala katsoo katuvaa syntistä Jeesuksen haavojen lävitse.

Samassa lauseessa puhutaan myös totuudesta. Armo ja totuus eivät siis kumoa tai mitätöi toisiaan. Totuuden olemukseen kuuluu, että se paljastaa valheen. Se viiltää syvään. Siitä johtuen joku aina loukkaantuu. Ihmiskunta ei ole vieläkään keksinyt sellaista laitetta, jonka avulla voisi kumartaa yhtä aikaa eri suuntiin.

Kaiken yllä kirjoitetun pohjalta uskallan sanoa, että olemme vedenjakajalla: jos kirkko hylkää Raamatun totuuden, se lakkaa olemasta Sanan kirkko.