Mitä ihminen kantaa sisällään silloin, kun sairaus ei parane? Lääkäri ja Helsingin katolisen hiippakunnan piispa Raimo Goyarrola muistuttaa, ettei palliatiivisessa hoidossa riitä fyysisten oireiden lievittäminen: myös pelot, hengellinen hätä ja kysymykset Jumalalle on voitava ottaa puheeksi. Hänen väitöstutkimuksessaan kehitetty 28-kohtainen kysely auttaa tunnistamaan potilaan tarpeita. Goyarrolalle kristillinen usko, rukous ja toivo Jumalassa kantavat myös silloin, kun paranemista ei tapahdu.
”Edessänne oleva potilas on ihminen, jolla on etunimi ja sukunimi”, Goyarrola sanoo. Hänen mukaansa potilaan kohtaaminen kaventuu, jos huomio kiinnittyy vain sairauteen, elimeen tai huoneen numeroon. Vakavasti sairaan ihmisen rinnalla on nähtävä myös hänen läheisensä.
Palliatiivisen hoidon tavoitteena on lievittää henkeä uhkaavan tai parantumattoman sairauden oireita ja tukea potilaan sekä läheisten elämänlaatua. Hoito voi kulkea muun sairauden hoidon rinnalla. Saattohoito puolestaan on palliatiivisen hoidon viimeinen vaihe, joka ajoittuu tavallisesti elämän viimeisiin päiviin tai viikkoihin.
Goyarrola korostaa, että palliatiivista hoitoa ei pidä ymmärtää luopumiseksi. Kun sairautta ei enää voida parantaa, ihmisen hyväksi voidaan silti tehdä paljon. Kivun lievittämisen lisäksi voidaan hoitaa ahdistusta, kuunnella pelkoja ja vahvistaa toivoa.
Toivon, että lääkäreillä ja hoitajilla olisi aikaa istua potilaan kanssa rauhassa ja kysyä, mitä tämä tarvitsee.
Vaikeaksi todettujen asioiden puheeksiottaminen
Goyarrolan lääketieteen väitöskirja Spirituality in palliative care in Finland tarkastettiin Itä-Suomen yliopistossa kesäkuussa 2026. Tutkimuksessa kehitettiin kyselymenetelmiä, joiden avulla voidaan tunnistaa palliatiivista hoitoa saavien potilaiden hengellisiä tarpeita ja selvittää terveydenhuollon ammattilaisten käsityksiä hengellisestä hoidosta.
Potilaiden tarpeita kartoittava 28-kohtainen SNPC-kysely arvioitiin 116 potilaan aineistossa kymmenessä syöpä- ja palliatiivisen hoidon yksikössä eri puolilla Suomea. Potilaat arvioivat sekä tarpeiden tärkeyttä että sitä, missä määrin ne olivat toteutuneet.
Toisessa potilasaineistossa oli 190 ihmistä: 101 syöpää sairastavaa ja 89 muuta kroonista sairautta sairastavaa palliatiivisen hoidon potilasta. Tässä osatutkimuksessa hengellinen hyvinvointi oli tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä parempaan elämänlaatuun. Havaittu yhteys ei kuitenkaan yksin osoita, että hengellinen hyvinvointi aiheuttaisi elämänlaadun paranemisen.
Ammattilaisten käsityksiä ja asenteita selvitettiin 204 terveydenhuollon ammattilaisen aineistossa. Hengellistä hoitoa koskevaan kyselyyn vastasi 176 henkilöä, elämän loppuvaiheen hoitoa käsittelevään kyselyyn 185 ja molempiin 157.
Goyarrolan mukaan kyselylomakkeet voivat avata keskustelun tilanteessa, jossa potilaan on vaikea pukea sisäistä kärsimystään sanoiksi. Niitä voidaan täyttää myös yhdessä ammattilaisen kanssa. Tarkoitus on saada selville, mikä juuri tätä ihmistä painaa ja millainen tuki voisi auttaa.
Tutkimusaihe alkoi hahmottua koronaviruspandemian aikana. Goyarrola kertoo pohtineensa, mitä hän voisi tehdä ympärillään kärsivien ihmisten hyväksi. Hän rukoili ja päätyi tutkimuksen pariin. Yhteistyö lääketieteen professori Reino Pöyhiän kanssa yhdisti hänen lääkärin- ja teologinosaamisensa.
Hengellisyys on osa ihmistä
Goyarrola puhuu ihmisestä fyysisenä, psyykkisenä ja hengellisenä kokonaisuutena. Hengellisyys voi merkitä uskoa Jumalaan, mutta se liittyy myös ihmisen ihmissuhteisiin, elämän tarkoitukseen, toivoon ja kysymyksiin kuolemasta. Siksi hengellisistä tarpeista huolehtiminen kuuluu hänen mukaansa myös niiden potilaiden kohtaamiseen, jotka eivät pidä itseään uskonnollisina.
Potilasnäkökulmaa Goyarrolan havainnollistaa kertomuksella naisesta, joka ei ollut uskonnollinen ja eli syöpäsairautensa loppuvaihetta. Keskustelussa nainen puhui rakkaudesta, musiikista ja mökistään järven rannalla. Hän pohti, voiko rakkaus päättyä kuolemaan. Goyarrola kertoo kokemuksen vahvistaneen hänelle, ettei hengellisyys ole vain uskonnollisten ihmisten asia.
Toisen potilaan fyysinen kipu oli saatu hallintaan, mutta häntä painoi vaikea suhde isäänsä. Keskustelussa potilas tunnisti rakastavansa isäänsä tämän vaativuudesta huolimatta ja koki sen jälkeen rauhaa. Esimerkki kertoo, ettei kärsimys aina ole sama asia kuin kipu. Kuuntelemalla voidaan löytää huoli, jota oiremittari ei näytä.
Kristitylle potilaalle hengelliseen tukeen voi kuulua rukous, papin tapaaminen, Raamattu tai ehtoollinen. Potilaan vakaumusta on kunnioitettava, ja tuen tulee vastata hänen omaa toivettaan. Goyarrola toivoo, että lääkäreillä ja hoitajilla olisi aikaa istua potilaan kanssa rauhassa ja kysyä, mitä tämä tarvitsee. Joskus vastaus on lääkitys tai lasi vettä, joskus musiikki, Raamattu tai ehtoollinen. Myös seurakunnilla ja kirkoilla on hänen mukaansa tehtävä sairaiden rinnalla silloin, kun potilas sitä toivoo.
Kristillinen toivo katsoo ristiltä ylösnousemukseen
Goyarrola kertoo rukoilleensa nuorena äitinsä paranemista. Hänen tätinsä rohkaisi häntä jatkamaan rukousta ja pyytämään samalla, että Jumalan tahto tapahtuisi. Kokemus kiteyttää vaikean kristillisen kysymyksen: mitä toivo merkitsee silloin, kun paranemista ei tule?
Goyarrolalle vastaus liittyy Jeesuksen ristiin ja ylösnousemukseen. Hän kutsuu Jeesusta parhaaksi lääkäriksi ja sanoo kristillisen toivon perustuvan siihen, ettei kuolema jää viimeiseksi sanaksi. Risti merkitsee hänelle sitä, että Jumala on tullut ihmisen kärsimyksen keskelle; ylösnousemus avaa näkymän kuoleman tuolle puolen.
Hän kertoo nähneensä sairauden muuttavan ihmisen käsitystä elämän tärkeimmistä asioista. Hän on kohdannut tämän sekä lääkärinä ja pappina että sairastuessaan itse vakavasti. Tuolloin Jumala, iankaikkisuuden toivo, perhe ja ystävät nousivat hänelle erityisen tärkeiksi. Hän kertoo myös ihmisistä, jotka ovat elämänsä loppuvaiheessa halunneet tavata papin tai pyytää Jumalalta anteeksi.
Raamatun kertomuksessa Jeesus kysyy sokealta Bartimaiokselta: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” (Mark. 10:51.) Kysymys jättää tilaa sille, että ihminen saa itse kertoa tarpeestaan. Sama kuuntelemisen periaate kuuluu myös hyvään hoitoon: potilasta ei kohdata vain sairauden kautta, vaan hänen omia toiveitaan kysyen.
Goyarrola torjuu eutanasian hyvän kuoleman keinona. Hänen mukaansa hyvä kuolema kuuluu hyvään elämään: potilasta hoidetaan loppuun asti, oireita lievitetään ja hänen rinnallaan pysytään. Kärsivälle ihmiselle on voitava sanoa, ettei hän ole yksin, häntä kuullaan ja hän on rakastettu.
Kristillinen lähimmäisenrakkaus saa muodon siinä, että kärsivän luo mennään ja hänen tarpeisiinsa vastataan. Jeesuksen sanat sairaiden luona käymisestä muistuttavat, ettei hoiva ole vain ammatillinen tehtävä vaan myös kutsu palvella lähimmäistä.
Kirjoittaja Mertsi Ärling
Artikkeli perustuu IRR-TV:n Itäraportti Extra -ohjelmaan ja Ajassa-ohjelman haastatteluun, jossa Goyarrolaa haastatteli Markku Tenhunen. Väitöskirjaa koskevat tutkimustiedot on tarkistettu väitöskirjasta ja sen tutkimusjulkaisuista.
Ohjelmat voit kuulla kokonaan täältä: Itäraportti ja Ajassa-ohjelma
Lähteet: Itä-Suomen yliopiston väitöskirja, väitöskirjan SNPC-kyselyä käsittelevä tutkimusartikkeli
