Ensimmäisistä kristityistä alkaen kirkoissa on luettu ja opetettu Vanhaa testamenttia Kristus-keskeisesti. Oikeutus tulee Herralta itseltään. Hänen mukaansa Kirjoitukset lupaavat tietynlaisen Messiaan: ”Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu. – – Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista.” (Luuk. 24:44, 46.) Luukkaan kommentti Jeesuksesta Emmaukseen matkaavien opetuslasten seurassa osoittaa, että tämä tulkintaperiaate sulkee sisäänsä koko VT:n: ”Ja hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu” (Luuk. 24:27).
Samassa yhteydessä Jeesus moitti opetuslapsia. He olivat ymmärtämättömiä Kirjoitusten äärellä (Luuk. 24:25). Kuva Messiaasta VT:ssa on kyllin selkeä, että opetuslasten olisi tullut sekä ymmärtää Kirjoitusten opetus että niiden täyttymys Jeesuksessa. Samaan suuntaan osoittaa Jeesuksen moite fariseus Nikodemukselle, Israelin opettajalle ja Kirjoitusten asiantuntijalle, joka ei ollut oivaltanut niiden opettamaa keskeistä hengellistä ”lainalaisuutta”: ihminen ei luonnostaan pääse Jumalan valtakuntaan (joka siis eroaa ratkaisevasti tämän maailman valtakunnista). Siihen tarvitaan Jumalan Hengen suorittama pelastustyö, jonka dramaattisuus on verrattavissa uuteen syntymään (ks. Joh. 3:1–10).
VT:n lukijan on siis nähtävä, että Jumala otti omakseen kansan ja antoi sille lupaukset mutta että tämä kansa lankesi epäuskoon ja kapinaan Jumalaa vastaan läpi koko historiansa: orjuudesta vapautuessaan, erämaavaelluksella, maan valloituksen jälkeen vailla kuningasta ja kuninkaiden aikana, pakkosiirtolaisuudessa ja palattuaan luvattuun maahan. Tuo maa ei ollut Jumalan hallitsema paratiisimainen valtakunta vailla kuolemaa ja syntiä, eikä kansa sellainen, että se voisi päästä sellaiseen valtakuntaan. Sitä ei saavuteta vanhalla liitolla, vanhalla kuninkuudella eikä vanhalla pappeudella. Tarvitaan toisenlainen pelastustie, joka lahjoittaa ihmiselle alussa olleen vanhurskauden. Se tie, kuten Toora opettaa Abrahamin esimerkin kautta, on luottamus Jumalan armolupauksiin (1. Moos. 15:6–6).
Helpoiten Kristus löytyy ennustuksista ja lupauksista.
Kyse ei ole mielivaltaisesta tavasta tulkita Raamattua, jossa Kristus keinotekoisesti istutetaan Kirjoituksiin, jotka eivät alun perin puhuneet hänestä, ja joiden ei ollut tarkoituskaan sanoa hänestä mitään. Ei, Kristus on Kirjoituksissa ja sieltä löydettävissä. Kärjistäen VT opettaa, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.
Helpoiten Kristus löytyy ennustuksista ja lupauksista. Voimme aavistaa hänet tapahtumissa, kuten ensimmäisessä pääsiäisessä eksoduksen aikaan. Voimme nähdä jotain Jeesuksesta VT:n henkilöissä, kuten profeetta Joonassa, joka kuoli merikalan vatsaan, mutta herätettiin kuolleista.
Erityisen rikas ja antoisa on lähestymistapa, joka kattaa kaikki VT:n kirjoitukset, tapahtumat ja henkilöt. Siinä tartutaan tekstien nostattamiin toiveisiin, odotuksiin ja kaipauksiin. Niiden täyttymys on Kristuksessa. Voisi myös sanoa, että tekstien on tarkoitus herättää meissä kysymyksiä, joihin Kristus on vastaus. Tämä lukutapa ilmentää Raamatun selittämistä lakina ja evankeliumina. Se siirtää huomiomme Raamatusta ohjekirjana (”Tee!”) sen ensisijaiseen luonteeseen pelastuksen kirjana (”Se on tehty!”).
Raamatun alussa ensimmäiset ihmiset lankesivat paratiisissa käärmeen kiusaukseen ja saivat osakseen kuoleman sekä karkotuksen paratiisista. Tämä tapahtumaketju herättää monia kysymyksiä. Kuka ihminen selviäisi vastaavasta kiusauksesta? Voisinko minä päästä takaisin paratiisiin? Voiko kukaan ja kuka voisi korjata lankeemuksen ikävät seuraukset?
Nuoresta Joosefista kerrotaan, että hänen isänsä rakasti häntä muita poikiaan enemmän ja suosi tätä (1. Moos. 37). Siksi Joosefin veljet alkoivat vihata häntä ja lopulta kostivat Joosefille kokemansa vääryyden. Kuka kestäisi moisen vääryyden katkeroitumatta siitä?
Psalmissa 137 kirjoittaja suree Israelin kansan kokemaa hävitystä, pyytää Jumalaa muistamaan vääryydet ja toivottaa tuhon tuoneelle Babylonille samaa kohtaloa (jae 9): ”Hyvin tekee se, joka tarttuu lapsiisi ja lyö ne murskaksi kallioon!” Modernia lukijaa toive järkyttää. Voimme kuitenkin tuntea jonkinlaista empatiaa kirjoittajaa kohtaan. Ehkä tunteelle oli syynsä. Kaipuu oikeudesta nousee meistäkin vahvana, kun suuri pahuus tuottaa suurta kärsimystä. On siis ymmärrettävää, että kirjoittaja toivoo vihollisilleen tuomiota ja tuhoa. Toimisimmeko itsekään toisin vastaavassa tilanteessa? Kuinka kukaan, joka kärsii suunnattoman vääryyden takia, vihollistensa kiroamisen sijaan siunaisi heitä ja rukoilisi heidän puolestaan? Eihän kukaan ottaisi vapaaehtoisesti kuoleman heidän kädestään ja vieläpä tavoittelisi suurta hyvää niille, jotka eivät sitä ole ensinkään ansainneet?
