Miksi Jumala sallisi pahaa ja kaikenlaista kärsimystä? Tämä on mietityttänyt filosofeja jo vuosituhansia. Valistuksen ajan filosofi David Hume väitti, että edelleenkään kukaan ei ole pystynyt todistamaan, että Jumala olisi yhteensopiva maailman pahuuden kanssa. Kaikkivaltiaalla, kaikkitietävällä ja täydellisen rakastavalla Jumalalla olisi kyky ja tahto poistaa kaikki paha. Pahuutta ei siis pitäisi olla. (Hume, 2001 s. 43) Tätä kutsutaan pahuuden ongelmaksi. Kuinka tähän haasteeseen tulisi suhtautua ja onko David Humen haaste vielä vastaamatta?
Vaikka kärsimys ja paha haastavat tunteen tasolla ihmiskuntaa, ei se ole loogisesti ristiriidassa Jumalan olemassaolon kanssa, sillä Jumalalla voi olla loogisesti mahdollinen syy sallia paha. Tällaisen syyn on tarjonnut Alvin Plantinga. Hän ehdottaa ihmisen vapaan tahdon olevan mahdollinen syy, miksi maailmassa on kärsimystä. Jos maailma, jossa tapahtuu vapaasti valittuja moraalisia tekoja, on arvokkaampi kuin maailma, jossa Jumala itse varmistaa ihmisen teot valitsemalla mitä ihmiset valitsevat, silloin voimme olettaa maailmassa voivan olla tekoja, jotka eivät ole Jumalan tahdon mukaisia.
Plantingan vapaan tahdon argumentti on vakuuttanut monet siitä, että Jumalan olemassaolo ei ole ristiriidassa maailman pahuuden ja kärsimyksen kanssa. Muitakin syitä on tarjottu, kuten ihmisten uskoontulo, sekä meidän moraalinen kasvamisemme ns. sielunrakennuspuolustus. Siksipä on tarjottu kevyempi väite: Jumalan olemassaolo ei ole mahdotonta, mutta epätodennäköisempää kaiken kärsimyksen keskellä. Tätä kutsutaan evidentiaaliksi pahuuden ongelmaksi. Maailmassa on joko laadullisesti selittämättömän suurta kärsimystä tai kärsimystä määrällisesti liikaa. Jonkin verran pahaa voisimme olettaa, mutta rakastava Jumala pistäisi kyllä johonkin rajan. Todennäköisesti Jumalalla ei olisi syytä sallia holokaustia, lapseen kohdistuvaa väkivaltaa tai hyväksikäyttöä, tai eläimen päiviä kestävää kitumista tai jotain muuta luonnonkatastrofeista johtuvaa kärsimystä, joka ei näyttäisi hyödyttävän maailmaa millään tasolla.
Tunnettu aiheesta kirjoittanut filosofi William L. Rowe antaa esimerkin, jonka olen soveltanut omaan kontekstiini: Tiedämme, että jos Eero on seurakunnalla, olisi hän todennäköisesti hörppimässä kahvia toimistossa, mutta voi olla muualla. Jos saamme tietää, että Eero ei ainakaan ole toimistossa kahvia litkimässä, hän saattaa silti olla seurakunnalla, mutta todennäköisesti ei. Samalla tavoin olisi Jumalan ja kärsimyksen laita: Jos Jumalalla olisi syy sallia paha, me todennäköisesti tietäisimme, mikä se on. Jos emme tiedä sitä, emme me voi kieltää tällaisen syyn olemassaoloa, mutta on todennäköisempää, ettei sellaista syytä ole. (Rowe 2001, s. 128) Tällä tavoin kärsimys tekisi Jumalan olemassaolosta epätodennäköisemmän.
Lopulta Jumala astuu näyttämölle, mutta hän ei annakaan perusteluita toiminnalleen.
Tämä väite saattaa tuntua intuitiiviselta, mutta se tekee yhden kriittisen virheen. Se olettaa meidän todennäköisesti tietävän Jumalan syyt sallia pahaa. Onko tämä järkevä oletus? Me ihmisinä olemme aikaan ja paikkaan rajoitettuja olentoja, emmekä tiedä kaikkea, mitä Jumala tietää. Meillä ei ole matemaattista laskukaavaa, joka näyttäisi, millä todennäköisyydellä tietäisimme Jumalan syyt sallia pahaa, emmekä näin tiedä, millä todennäköisyydellä Eero olisi toimistossa. Rowe ei pysty itsekään tarjoamaan mitään laskukaavaa, vaan olettaa Jumalan rakastavan vanhemman tavoin kertovan meille hänen perustelunsa (Rowe 2001, s. 157). Tämä puolustus kuitenkin vain hyppää ojasta allikkoon, sillä emme tiedä, millä todenköisyydellä Jumala kertoisi meille hänen perusteluitansa. Joskus Jumalalla voi hyvin olla syy kertomatta meille hänen perustelujaan. Pahuuden ongelma ei näin tee Jumalan olemassaolosta edes epätodennäköisempää, kun huomioimme oman tietomme rajallisuuden.
Kaiken tämän filosofisen pohdiskelun lisäksi Raamattu itse antaa meille erilaisen kuvan, kuin mitä Rowe olettaa. Jobin kirjassa vanhurskas mies nimeltä Job menettää karjansa, omaisuutensa, terveytensä sekä suuren osan hänen perheestään. Voitaisiin Rowen tavoin puhua laadullisesti hirvittävästä kärsimyksestä. Job ja hänen ystävänsä yrittävät keksiä syitä tälle kärsimykselle, jotkut hieman parempia ja jotkut vähän huonompia. Job jopa itse toteaa, että se mitä hänelle tapahtuu, on väärin (Job 9:21). Lopulta Jumala astuu näyttämölle, mutta hän ei annakaan perusteluita toiminnalleen, vaan hän kysyy: ”Kuka olet sinä, joka taitamattomilla puheilla pimennät minun aivoitukseni? Vyötä nyt kupeesi kuin mies; minä kysyn sinulta, opeta sinä minua. Missä olit silloin, kun minä maan perustin? Ilmoita se, jos ymmärryksesi riittää.” (Job 38:2–4) Raamatun iso vastaus kärsimykseen ei ole aina kertoa meille syitä kärsimykselle, vaan opettaa meitä elämään kärsimyksen ja tietämättömyyden keskellä.
Pahuuden ongelma ei siis filosofisesti ja Raamatun valossa vaikuttaisi tekevän Jumalan olemassaolosta mahdotonta, eikä edes epätodennäköisempää. Stephen J. Wykstra kiteyttää: ”Koska tämä tilanne on juuri sitä, mitä voisi odottaa, jos teismi olisi totta, miten sen toteutuminen voi olla todiste teismia vastaan?” (1984 s.91) Joskus me osaamme antaa pahalle selityksen, ja joskus emme. Isoin haaste näyttää silti olevan, että kärsimys ja pahuus tuntuvat intuitiivisesti käsittämättömältä ja välillä järkeen käymättömiltä. Pahuuden ongelma on siis lopulta enemmän sydämen kuin mielen taistelukenttä. Täytyy oppia hyväksymään kivun keskellä, että me emme valitettavasti aina tiedä Jumalan syitä pahuudelle tai miksi Jumala näkee hyväksi joskus olla kertomatta meille hänen perusteluitansa. Me kuitenkin tiedämme, miksi emme tiedä: Olemme vajavaisia olentoja, jotka ihmettelevät Jumalan teitä ja toimintaa. ”Oi sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!” (Room. 11:33)
Humen ja Rowen kommentit teoksesta God and the Problem of evil (toim. William L. Rowe Blackwell Pub. 2001)
Teksti: Eero Peuraniemi
