Entisinä ”hyvinä” aikoina tultiin kylään miten sattui. Ei ennakkoilmoittatumisia eikä varmistelua, koputettiin tai rimpautettiin ovikelloa – no mutta tervetuloa! Luontevaa lähimmäisen kohtaamista, tuttua ja turvallista, elämän jakamista iloineen ja murheineen. Olisiko mielenterveysongelmat jääneet tuolloin vähemmälle? Ihminen ihmiselle toimi sopivasti arkiterapeuttina normaalioloissa. Kekkerit, syntymäpäiväjuhlat, hauskanpitoa ja yhtä lailla surussa rinnalle tulemista lämmöllä ja osanottavasti tai sydämen halusta laadittu kahvihetki.
Yksinäisyys valtaa tänään maatamme etelästä pohjoiseen. Tätä olen kuullut erilaisilla päivillä, missä avataan salaisia kansioitamme yhdessä, ryhmissä ja kahden kesken. On niin paljon puhuttavaa ja jaettavaa. On niin paljon yhteistä elämäntarinaa lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti ikäihmisten tarinoissa soi sama tosielämän melodia, duurista molliin. ”Anna Jumalalle riitasointusi, hän tekee siitä sinfonian”, kirjoitti Wilfrid Stinissen. Tämä suurenmoinen musiikkielämys voi toteutua yksilön elämänkohtaloissa, mutta myös yhdessä, jakaen omia riitasointuja.
Monet naiset muistelevat perhejuhlia, naapureiden tapaamisia oman perheen tunnelmien tasaajana. Kun ja jos omassa perheessä on kärsitty salaisesti kiukusta, lyömisestä, alistamisesta, mitätöinnistä, isompi joukko samanikäisiä kohtalotovereita auttoi jaksamaan ja nauramaan edes vähän. Yhdessä nauraminen on terapiaa, missä viha voi muuttua ymmärtämykseksi, jopa sääliksi kyseistä ihmistä kohtaan. Hyvässä tapauksessa jopa anteeksiannoksi. Samassa veneessä-kokemus kantaa. Olisiko Herra itse siinä mukana, sillä hän ei väistä ihmisen totuutta. Hän kuulee jokaisen sydämen äänen.
Kotiin kuin kotiin mahtuu muutama ihminen.
Monen naisen kipukohta alkaa suhteesta omaan äitiin, jonka synnytystuskat on jopa saatettu kaataa syntyneen päälle. ”Sinä satutit minua, kun synnyit. Sinun syntymäsi jälkeen päätin, etten enää koskaan tule tähän laitokseen. Tulit väärään aikaan ja oli väärää sukupuolta.” Näitä kuulen yhtenään siltä sukupolvelta, jolla ei ollut tapana keskustella elämän tunnoista ja sielua painavista asioista. On paljon salassa itkettyä itkua, joka usein pääsee valloilleen turvallisessa tilassa, vaikka naistenpäivillä ja kotikekkereillä. Siinä he ovat, äiti ja tytär, jotka eivät toisiaan valinneet. Heillä on erityinen pyhä side, joka kehittyi kohta raskauden alussa, joko kiitolliseen tai hämmentyneeseen tunnetilaan. Toisten elämän alkulehdille on kirjoitettu kaunokirjaimilla, toisten tikkukirjaimilla.
Siksi suosittelen kutsujen henkiin herättämistä. Kotiin kuin kotiin mahtuu muutama ihminen, vaikka naapureita, tuttuja ja tuntemattomia. Vaatimaton tarjoilu avaa kielen kannat ja varsinkin, jos kutsuja avaa myös muistojen maisemaa. Olen kokeillut tätä omissa ”salonki-illoissa” siunatulla tuloksella. Sopivasti koottu naisten ryhmä, hyvä etteivät ole kaikki entisiä tuttuja. Kun otan käsiini oman äitini kuvan ja kerron kokemuksistani, avaan portin. Kun heitän pallon vieraille, alkaa ainutlaatuinen sessio tosielämästä. Toteutuu Raamatun sana: Totuus tekee vapaaksi. Vapaaksi katsomaan oman elämän tuntoja rehellisesti saadakseen selvityksiä tunnemaailman sekasotkuihin. Totuus tuo mukanaan sekä levon, että armon – kaikkia osapuolia kohtaan. Löytyy laajempi näköala kuin vain omani.
Siksi suosittelen kahvi-teekutsu-herätystä. Ellei sinua ole viime aikoina kutsuttu, kutsu sinä. Jollekin kutsusi voi merkitä pitkästä aikaa arvostusta ja merkitystä. Tarvitsemme entistä enemmän toisiamme, ikäihmisten huoli yksinäisyydestä, arjen mielekkyydestä on kipeä. Otetaan tosiiamme kädestä, mennään eteenpäin yhdessä rinnakkain, erilaisia ja kuitenkin Luojan luomina ihmeinä, ihan sopivina Herran näkökulmasta käsin.
”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten. Äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä…” sanoo Psalmi jokaiselle. Saa ottaa ja omistaa jokainen juuri vaikka nyt ja jakaa vapaasti toisillekin.
