Mikä saa aikuisen muuttumaan lapsuudenkodin eteisessä kiukuttelevaksi teiniksi, ja miksi siskon viattomaksi verhoiltu kommentti saa veren kiehumaan? Ilmiötä kutsutaan lapsuuden roolien ansaksi. Tuttu kasvuympäristö on kuin suonsilmä, joka imee takaisin vanhoihin käyttäytymismalleihin, vaikka olisi jo rakentanut vankan aikuiselämän ja arvomaailman. Yhteisen pöydän äärellä jännitteet kuitenkin kasvavat. Samea ahdistus valtaa mielen ja tuntuu, ettei mikään koskaan…
Moni kantaa mukanaan toivetta ”Suuresta Keskustelusta”. Se on fantasia, jossa koko perhe istuu alas, purkaa yhteisen historian kipukohdat ja väärintekijät pyytävät anteeksi. Psykoterapeutin kokemukseni mukaan tämä toive toteutuu harvoin.
Yksi syy tähän on sukupolvien välinen kuilu keskustelukulttuurissa. 1980-luvulle asti hyveellisen ihmisen ihanne oli tekijämies tai -nainen, joka ei turhia puhunut saati menneitä muistellut. Viisaus tarkoitti vaikeista asioista vaikenemista. Nyt ihanne on kääntynyt päälaelleen: jokaisen pitäisi osata avautua ongelmistaan ja tunnistaa ylisukupolvisia traumojaan. Rima eri sukupolvien välisessä keskustelussa asetetaan usein liian korkealle. Kaikki nuoremmatkaan eivät halua puhua.
Tunteiden ylivallasta kohti ymmärrystä
Nykykulttuurin tunnepuhe voi kääntyä myös itseään vastaan. Jos keskustelu keskittyy vain siihen, kuka loukkaantui ja kuinka paljon, päädytään helposti uhriutumisen kehään.
Tunteiden nimeämisen sijaan olisi usein hedelmällisempää puhua konkreettisista tapahtumista ja olosuhteista. Ei ole olennaista todeta, että äidin ilkeily tuntui pahalta – se on usein kaikille jo selvää. Tärkeämpää olisi ymmärtää syitä tapahtumien takana: Miksi isä ei puuttunut äidin käytökseen? Pelkäsikö hän konflikteja? Oliko hän oppinut jo omassa lapsuudessaan sietämään henkistä väkivaltaa?
Tilanteen älyllinen ymmärtäminen edistää usein vahingollisesta dynamiikasta irtautumista.
Toisen ihmisen käyttäytymisen syy-yhteyksien ymmärtäminen on usein vapauttavampaa kuin pelkkä omien vaurioiden kertaaminen. Se siirtää katseen pois loukkaantumisesta kohti perhedynamiikan hahmottamista. Tilanteen älyllinen ymmärtäminen edistää usein vahingollisesta dynamiikasta irtautumista. Kun yksi rikkoo lapsuudessa syntynyttä rooliaan, muutkin joutuvat asennoitumaan uudella tavalla.
Muutos on mahdollista mutta harvinaista
Perheen ”henkinen sisäilmaongelma” huomataan usein vasta aikuisena. Kun joku lapsista uskaltaa ottaa vaikean asian puheeksi, reaktio on tyypillisesti torjuva. Normin rikkojaa ei kiitetä, vaan häntä syytetään vanhojen kaivelemisesta.
Tällaisissa perheissä yksi jäsen toimii usein ”ilmapuntarina”, joka oireilee perheen pahaa oloa ja josta leivotaan perheen yhteinen syntipukki. Mitä sairaampi perhe on, sitä taitavammin olohuoneen virtahepoa kierretään.
Nykyään osa vanhemmista ihmisistä haluaa tutkia rehellisesti perhesuhteitaan. Joskus lähestyvä kuolema saa aikaan ihmeen. Ei haluta mennä hautaan salaisuuksien ja vaiettujen asioiden kanssa.
Kun ihminen hahmottaa, miksi hänen perheessään on toimittu tietyllä tavalla, hän voi lisätä vapausasteita omassa elämässään.
Valitettavan usein kuitenkin vähiten muuttuvat ne, joiden soisi eniten muuttuvan. Silloin kannattaa lähinnä suojella itseään ja ajatella, että ei ole hyvä juuttua vuosikymmeniksi toimimattomiin perhesuhteisiin. Lopulta tärkeintä ei välttämättä ole anteeksianto, vaan ymmärrys. Kun ihminen hahmottaa, miksi hänen perheessään on toimittu tietyllä tavalla, hän voi lisätä vapausasteita omassa elämässään. Menneisyyteen ei tarvitse juuttua, vaikka perhesuhteet eivät täydellisiksi muuttuisikaan.
Katriina Järvinen on voimavarakeskeinen psykoterapeutti ja tietokirjailija, jonka julkaistuja teoksia ovat: Meillä kotona – puhuttu, sivuutettu vaiettu perheessä (Otava, 2025) sekä Kaikella kunnioituksella – Irtiottoja vanhempien vallasta (Kirjapaja, 2016). Koulutukseltaan hän on valtiotieteen lisensiaatti, filosofian maisteri ja aineenopettaja.
Artikkeli on julkaistu Parikanniemen Kontti -lehdessä helmikuussa 2026.
