Viinitarhuri matkalle halusi,
yksi huoli vain mielessänsä:
käsiin toisten hän tarhansa antavi,
mitä lieneekään edessänsä?
On tarhurin sydän niin levoton,
viinitarha kun kovin on rakas.
Sitä hellästi hoidettava vain on,
kunnes matkalta palaa hän takas.
Viinitarhuri neuvonsa kirjoittaa:
”Tässä ohjeet on, vetoan teihin!”
Kyläläiset hänelle vakuuttaa:
”Mene rauhassa, luottaa voit meihin!”
Vaan otti vain hetken aikansa,
hihat kääri kun kyläläismeri.
”Ei piitata tarhurin ohjeista,
täällä virtaa ei hiki, ei veri!”
Näin pohti he tuumin yhteisin:
”Ei takaisin tulla hän saata!
Me osaamme viljelyn paremmin,
me hienosti hoidamme maata!”
Kun tarhuri palasi matkaltaan,
jotain kummaa aavisti hän.
Siis kiihdytti ripeää askeltaan,
oudon kohtasi näkymän.
Näki tullessa tarhaansa lähemmä:
nyt rinnettä halkovat raidat,
ja ennen niin vehreellä rinteellä
on pystyssä jykevät aidat.
On aitojen rivistö loputon,
joka piha on yhtä suuri.
Kyläläisiä jokaisessa on,
vaan heitäpä erottaa muuri.
Ja tarhuri silmiään tihrustaa:
mitä kummaa nuo esteet ovat?
Ken tuollaiset padot rakentaa,
kenen sydämet on noin kovat?
Piha autio tarhurin huomion vei,
oli kokeiltu uusinta kikkaa:
ei nähty vaivaa, ei kasteltu, ei,
piha kasvaa nyt pelkkää rikkaa!
Ja mitäpä tarhuri erottaa:
yks pihallaan vain loikoo,
toinen kirvestänsä terottaa,
kolmas kuollutta köynnöstä oikoo.
Sinipaitaiset kuorossa vakuuttaa:
”Hyvää työtä, niin vahvat on aidat!
Tänne tulla ei koskaan sellaiset saa,
joilla yllään on keltaiset paidat.”
Keltapaitaiset ylpeinä aidastaan:
”Niin pyhää on tämä maa!
Se tunnetaan polusta kaidastaan,
muut astua tänne ei saa!”
Punapaitainen jäärä on mahtava,
pää pystyssä kulkee hän siellä:
”Ei köynnöstä täällä tarvita,
se kaikessa on vain tiellä!
Ahtailta näyttävät pihat toiset.
Tänne voi saapua, täällä on tilaa!
Tulla voi miltei kaikenmoiset –
sinipaitaiset tätä ei pilaa!
Voi sinistä, onnetonta!
Yksi sellainen haavoitti kerran!
Vaikka vuosia siitä on monta,
periks anna en piirunkaan verran!”
On syrjässä toiset, paidat yllä,
väri vain on kovin väärä.
Mukaan tahtoisi kaikki niin kovasti kyllä –
vaan muuta ei mieltänsä jäärä.
”Viherpaitaiset tervetulleita on,
he aina on olleet meitä.
Me tunnemme viljelykuvion,
me kaivamme suoria teitä.
Vaan purppurat heitimme jorpakkoon,
heistä tullut on juurikin niitä,
jotka nojaavat tarhurin ohjeistoon,
joille tavallinen ei riitä.”
Yks raotti kultaista rasiaa:
”Tääl köynnös tallessa pysyy.
Ei tänne kellään oo asiaa,
jos ken sitä koskaan kysyy!
Ja meidän portille tulla saa
ihan jokainen, joka vain jaksaa,
joka vaihtaa haluaa maisemaa,
pihaan pääsystä tarpeeksi maksaa.”
On toistensa tuomio armoton,
kun viljelyvauhti on hurja.
Sen keskellä yksi vain varmaa on:
piha naapurin on niin kurja.
Näin veljensä työntävät vierestään,
joka ikinen syyttää vain toista.
Joka ikinen paras on mielestään,
vaik kulkijaa on monenmoista.
Ja viinitarhuri ihmessään:
”Enkö ohjeita antanut teille?”
Kyläläiset siihen hyvillään:
”Eivät kelvanneet ne meille!
On ohjeesi vanhat niin kovin,
ei niitä ees lukea voi.
On mennyt jo aikaakin tovin,
tääl laulut uudet nyt soi!
Mikä ohjenippu tuo mahdoton!
Ei sellaista voi käyttää!
Se poissa muodista jo on,
se kuluneelta vain näyttää!
Ei tahdota mitään neuvoja!
Rypäleitä ken tarvita taitaa?
Ei uusia viinitarhoja!
Nyt pystytetään vain aitaa!
Ei sanoja kaivata enempää,
ei ohjeisiin kannata luottaa.
Ei kiinnosta tarhan tilanne tää –
ehkä joskus se jotain voi tuottaa.”
On viinitarhuri hiljainen.
Ken odottaa voi juhlaa?
Mikä tilanne tarhurin sydämen?
Viel rakkauttaanko tuhlaa?
Ei satoa huononna helle,
eikä olosuhteet aidot,
vaan sitä uhkaa se, kelle
on uskottu viljelytaidot.
–
Entä sinä, kun murehdit varmasti,
kun huoli on toisista suurin,
niin näetkö silloin tarkasti
yli itsesi tekemän muurin?
