Sosiaalisessa mediassa levisi erään kansalaisen tyrmistys, jonka hän oli kokenut osallistuttuaan konfirmaatiomessuun. Hän oli kuullut kirkossa vuorisaarnan sanat silmän repäisemisestä ja käden katkaisemisesta, jos ne viettelevät syntiin.
Moni keskustelija Threads-palvelussa oli sitä mieltä, että evankeliumin sanoma oli karmea eikä mitenkään sopinut konfirmoitavien nuorten kuultavaksi. Tällainen kauhea saarna oli kuulemma osoitus siitä, että kirkko on kiinni menneisyydessä eikä kykene uudistumaan.
Voisin tässä todistella, että Jeesuksen kehotus oli ymmärretty irti kontekstistaan ja että jos kristinuskosta jättää pois vuorisaarnan, jäljelle ei jää paljon mitään. Mutta jos ollaan rehellisiä, Jeesuksen kehotus on outo ja rankka. Kyseessä on hyperbola eli liioittelu, mutta nuo sanat ovat tuntuneet oudoilta, ei ainoastaan nykyisin, vaan oletettavasti koko kristinuskon historian ajan.
Olin itsekin kesällä konfirmaatiotilaisuudessa, jossa aivan ansiokas saarna siteerasi JVG:n biisiä nimeltä Hehkuu ja pohti sen yhtäläisyyksiä Raamatun sanomaan. Tämä saarna tuskin oli riparilaisten mielestä samassa määrin outo, vaan ihan ymmärrettävä. Eikä kukaan seurakuntalainen pöyristynyt siitä somessa. Hyvä niin.
Jumalanpalvelus alkaa synnintunnustuksella ja synninpäästöllä. Tämä jos joku on nykyihmiselle outoa.
Toisaalta ensimmäisen Korinttilaiskirjeen 1. luku kehottaa meitä täysin toisenlaiseen kristinuskoon. Sen mukaan puhe rististä on hulluutta niiden mukaan, jotka joutuvat kadotukseen. Jos konfirmaatiomessussa saarnattaisiin tämän kohdan pohjalta, somen käyttäjät varmasti kilpaa esittäisivät tyrmistyksensä. Ensinnäkin Korinttilaiskirjeen kohdassa puhutaan kadotuksesta, mikä on jo sinänsä ikävää, mutta pisteenä i:n päällä Paavali antaa harmillisesti ymmärtää, että kristinuskon pitäisi olla jotenkin outoa.
Olisi kivaa, jos kristinusko olisi aivan tavallista, eikä mitään hullutusta. Sitten ei tarvitsisi hävetä. Moni ajattelee kuten tuo tyrmistynyt kansalainen, että kirkon pitäisi mukautua maailmanmenoon ja karsia kaikki outoudet pois. Sitten kun kirkko olisi tavallinen, asiat olisivat asiallisessa kunnossa.
On myös mahdollista, että asia on juuri päinvastoin. Ehkä kirkon kuuluu olla outo.
Historioitsija Tom Holland kuvaa suomentamattomassa kirjassaan Dominion, kuinka länsimainen yhteiskunta ja moraali on syntynyt lähes täysin kristinuskon tuloksena. Hiljattain Holland esitti Justin Brierleyn suositussa podcastissa, että vain ne kristinuskon haarat kasvavat, jotka ottavat uskon yliluonnollisen luonteen tosissaan. Ne kirkot, jotka uskovat enkeleihin, viesteihin Jumalalta ja ihmeisiin. Holland sanoi, ettei ymmärrä kuinka kukaan voisi kiinnostua kristinuskosta, joka ei ota näitä asioita vakavasti.
Kirkot, jotka uskovat kaikenlaiseen outoon, ovat kasvussa, mutta ne kirkot, jotka muokkaavat sanomansa sisäsiistiksi pöyristyjien pelossa, kutistuvat.
Outo on jotain uutta, jotain tavallisesta poikkeavaa. Jotain, joka voi muuttaa elämää. Outoudessa on vetovoimaa.
Mutta miten kirkosta, sen työstä ja jumalanpalveluksista voisi saada nykyistä oudompia?
Oudontaminen on helppoa, koska mitään uutta ei tarvitse keksiä. Voi vain korostaa sitä, mitä meillä jo on. Se on riittävän outoa.
Jumalanpalvelus alkaa synnintunnustuksella ja synninpäästöllä. Tämä jos joku on nykyihmiselle outoa. Kuka enää tuntee itsensä syntiseksi? Mutta jos ihmiset eivät ole syntisiä, he eivät tarvitse pelastajaa ja silloin kirkolla ei ole mitään virkaa.
Eli täysin toisin kuin somen pöyristyjät toivovat, meidän kannattaa saarnata synti synniksi ja vasta sitten näyttää armon vilaus, kuten laulussa sanotaan. Koska armo muuttuu arvottomaksi ilman syntiä.
Jumalanpalveluksen keskiössä on ehtoollinen – ja se vasta outo keskipiste onkin. Mitä jos seuraavalla kerralla pysähtyisimme miettimään ehtoollista toden teolla. Uskomme, että Kristus on ehtoollisaineissa läsnä. Toiset meistä jopa uskovat, että leipä ja viini muuttuvat konkreettisesti Jeesuksen ruumiiksi ja vereksi.
Tämä on outoa. Tämä on ihmeellistä.
Tässä on kirkon menneisyys ja tulevaisuus.
Kirjoittaja on yrittäjä ja tv-tuottaja, jonka radiokolumneja kuullaan Radio Deissä joka toinen torstai kello 8.10 ja 12.50. Eero Hietalan oma BLOGI on kuunneltavissa myös Dei Plussassa.
