Are you gonna bark all day, little doggie, or are you gonna bite?
Tämä kirjoitus on puheenvuoro pastori Lauri Kemppaisen puheeseen Mikkelin synodaalikokouksessa vuonna 2022. Puhe – Kristinuskon kauhu ja pelastus – on julkaistu artikkelina Vartija-lehdessä. Synodaalikokouksien tavoitteena on vahvistaa ja tukea osallistujien luterilaista pappisidentiteettiä. Vartija-lehden tarkoitus on ”olla kirkkokurin ja tunnustuksen vartija.”
Laurin artikkeli käsittelee universalismia eli näkemystä, jonka mukaan kaikki ihmiset pääsevät lopulta taivaaseen. Asiaa on käsitelty hienosti mm. pastori Petri Tikan ja teologi Ville Auvisen debatissa. Lauri kirjoittaa paitsi Raamatusta, luterilaisuudesta, myös itämaisista uskonnoista sekä populaarikulttuurista.
Tekstini otsikot ovat elokuvarepliikkejä.
Oh, you think darkness is your ally? You merely adopted the dark. I was born in it.
Lauri pohtii aluksi lankeemusta eli sitä, mistä meidät ihmiset tulee pelastaa. Hän toteaa olevamme synnin, kuoleman ja Perkeleen vankeina. Juuri muuta luterilaista antia ei tekstissä valitettavasti olekaan.
Lauri ei tekstissään vahvista luomisen hyvyyttä. Sen sijaan hän yhtyy hindulais-buddhalaiseen kosmologiaan, missä maailma on illuusio! Ilmeisesti hän luulee tämän sopivan yhteen kristinuskon kanssa, vaikka näkemysero on ilmeinen. Laurin mukaan ”me elämme läpeensä langenneessa maailmassa, jossa asiat eivät ole koskaan niin kuin niiden pitäisi olla.” Tämä inhorealismi yhdistettynä hindulaiseen näkemykseen näennäisestä pahasta on ristiriitaista.
Laurin mukaan kauhufiktio todistaa maailman hirviömäisyydestä. Hän todistaa – aivan oikein – että todellinen kauhu on painajaistakin pahempaa. Laurilla ei ole kuitenkaan tarjota muuta esimerkkiä tästä reaalikauhusta kuin holokaustista lukeminen. Niin, meillähän ei ole muuta kuin tietoa keskitysleireistä, ei muistoja, eikä varsinkaan kokemuksia.
Me elämme sohvan, viihteen ja puudutuspiikkien maailmassa.
Itselleni tulee mieleen todellisesta kauhusta se, kun ystäväni, johon luotin ja joka söi minun pöydässäni, kääntyi minua vastaan. Hän tuli takaisin ja antoi poskelleni ystävän suudelman. Muistan myös, kuinka nihilismi, vieraista kaamein, ilmestyi kynnykselleni. Mieleni kävi niin synkäksi, että menetin kykyni liikkua. Makasin sohvallani kuin unihalvauksessa tunnissa toiseen. Sikäli kun rikkinäinen tahtoni tahtoi yhtään mitään, se janosi ainoastaan syntejä.
Tällaisten kokemuksien jälkeen Laurin kirjaviisaus ei jaksa vakuuttaa.
Kristillinen vastaus syntiin on synnin tuomitseva Jumalan laki. Lauri sen sijaan kavahtaa lakia. Hänen esityksensä on antinomistinen. Hindulainen pahuuskäsitys ja omasta elämästä ulkoistettu kauhu sopinevat yhteen.
Laurin artikkeli käsittelee Jumalaa ja kauhua, mutta välttää näiden yhdistämistä. Antinomistinen jumala on kiva jumala. Kauhu ja Jumalan pyhyys kuuluvat kuitenkin yhteen niin Siinainvuorelta Golgatalle kuin kolonialistisen Kongon pimeyden sydämestä kotisohvillemme.
There’s no moral order as pure as this storm. There’s no moral order at all. There’s just this: can my violence conquer yours?
Siinä missä Luther heitti paholaista mustepullolla, Lauri viskaa reformaattoria Molotovin cocktaililla. Hän antaa ymmärtää, että Luther oli pahempi nero kuin Adolf Hitler, sillä hänen hirviöjumalansa tuomitsee ihmisiä helvettiin. Lauri perustelee näkemystään lainaamalla Lutherin teosta Sidottu ratkaisuvalta. Hän ei kuitenkaan rajaa kritiikkiään vain yhden teoksen ylilyönteihin. Niin tuomitsevan Jumalan tuomitseva pappi esiintyy tavanomaisena uskontokriitikkona.
Mikäli kadotustuomioita jakava ja ennalta toiset pelastukseen valitseva Jumala on Laurin mielestä vastenmielinen, eikö hänen tulisi hyökätä myös Jumalan sanaa vastaan? Sanoohan Jumala: ”Minä armahdan kenet tahdon ja osoitan laupeutta kenelle tahdon” ja Jeesus ”monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja”.
Katson, että oppi kadotuksesta on Paavalin kuvailemaa ”vahvaa ruokaa”.
Voisiko toisaalta nk. voluntarismi – tahdon asettaminen ensisijaiseksi – erottaa Lutherin ja Raamatun? Laurin voluntarismikritiikki muistuttaa Palasia-blogin ex-luterilaisen ortodoksin Andreaksen ajatuksia. Ei vakuuta. Kaikki kirkkokunnat – jopa luterilaiset – kantavat filosofista painolastia. Eivät luterilaiset teologit ole kuitenkaan välttämättä edes kuulleet voluntarismista.
Lauri ei tavoita Lutherin tarkoitusta. Reformaattori tahtoi pitää kiinni siitä apostolisesta todellisuudesta, jonka mukaan ihminen on luonnostaan synnin vanki. Sidottu ratkaisuvalta puolustaa luterilaista pelastusoppia yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Mikäli ihmisessä olisi lankeemuksesta vapaa tahto, aristoteelinen substanssi, platonistinen mieli tai buddhatietoisuus, se kätilöisi pelastuksen, jolloin kristillinen armotalous kumoutuisi.
Only you city folks call it ‘nature’. Here we say forest, meadow, river, rock, path. Things you can point at.
Lauri kirjoittaa Aristoteleesta kuin skolastikko. Filosofi kirjoitti olevaisten syistä. Niistä keskeinen Laurille on päämääräsyy eli se, mitä kohti vaikkapa siemenen – tai ihmisen – on tarkoitus kehittyä. Lauri yhdistää ajatuksen ristiin – ilmeisesti sekä ihmistä että Jumalaa ohjaa hänen mukaansa rakkaus. Ajatus on epäluterilainen. Lutherin mukaan Aristoteles on teologialle samaa kuin pimeys valolle. Aristoteelisen teologian virhe on siinä, että se samankaltaistaa Jumalan ja ihmisen rakkauden. Ihmisen rakkaus on egoistista kunnian teologiaa, rakkautta hyvään, kauniiseen ja hyödylliseen. Jumalan rakkaus on uhrautuvaa ristin teologiaa, rakkautta syntiseen, kurjaan, heikkoon, jopa ei-mihinkään. Ristin rakkaus ei vahvista itsekästä rakkauttamme, vaan kumoaa ja tuomitsee sen.
Aristoteelinen luonto (substanssin muoto ja päämäärä) on käsitteenä abstraktio. Kun sellaisen lukee ihmiseen, tästä tulee autonominen ja tahdoltaan vapaa. Jumalan kuva ja vapaus meissä on parempi ymmärtää suhteenamme Jumalaan kuin ominaisuutenamme. Kenties Lauri torjuu luterilaisuuden aristoteelisista premisseistä: Mikäli perisynnin lukee ihmisen luontoon ja substanssiin, kielletään Jumalan luomistyön hyvyys ja tehdään ihmisestä Saatanan kuva. Aristoteleen ennakkoehdot eivät kuitenkaan ole välttämättömiä.
Lauri kirjoittaa kahden erilaisen teologisen mallin vastakkaisuudesta. Toisessa näkemyksessä lankeemus koskee vain ihmistä. Tällöin pelastus tarkoittaa ihmisen syyllisyyden sovittamista. Laurille paremmassa mallissa koko kosmos nähdään langenneena. Pelastus on siten koko maailmankaikkeuden ennalleen asettamista ja kirkastamista. Ihmettelen, miksi nämä mallit pitäisi lukea toisensa poissulkevina. Luterilaisetkin uskovat Jumalan luovan uuden taivaan ja uuden maan. Luther-teologimme ovat myös vahvistaneen vanhurskauttamisen ja jumalallistumisen eli vanhurskaaksi julistaminen ja vanhurskaaksi tekemisen yhteensopiviksi.
So what if he is a bloody buddhist? You think buddhists don’t beat people up?
Laurin tekstissä yllättää myönteinen suhtautuminen idän uskontoihin. Nämä kun korjaavat Lutherilta perityn jumalakäsityksemme lempeämmäksi. Mitenhän lienee? Hindujen pantheoniin kuuluvat mm. tuhoava jumala Kali, jonka seppeleessä roikkuu irti hakattuja ihmispäitä sekä Krishna, jonka sanoja atomipommin isä Oppenheimer toisteli: ”Minä olen kuolema, maailmojen suuri tuhoaja.”
Lutherin käsitys Jumalasta on lempeä ja armollinen. Juuri hän ohjasi keskiaikaista käsitystä Jumalasta ankarana Tuomarina kohti rakastavaa Isää.
Laurin tervettä jumalkuvaa siivittää zen-buddhalaisen papin Brad Warnerin ”elävä kokemus myötätuntoisesta ja kauniista perimmäisestä todellisuudesta”. Äijät yrittävät kristinuskon ja buddhalaisuuden synteesiä. Tämä on kuitenkin mahdotonta, sanoohan Jeesus: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani”. Jumalan käsite sopii zen-buddhalaisuuteen kuin neljä kulmaa kolmioon, sillä koulukunta korostaa kirjoitukset, käsitteet, jumalat ja Buddhat kyseenalaistavaa suoraa ja sanomatonta kokemusta.
Lauri suomii kristillistä pelastuskäsitystä ”egoistiseksi” pyrkimykseksi, missä toivotetaan ”siinä sivussa toisia helvettiin”. Tässä karikatyyrissä unohtuu kristinuskon lähetysulottuvuus sekä yhteisöllinen luonne syntisten sairaalana. Pappimme buddhalainen suitsutus on ironista. Hänen kehumansa Dhammapada julistaa myös helvettiä. Lisäksi mahajana-koulukunta kritisoi alkuperäistä buddhalaisuutta juuri egoistisesta pelastuskäsityksestä. Lauri vetoaa itsekin mahajanan bodhisattvoihin, jotka eivät keskity itseensä, vaan toisten pelastamiseen. Hän tosin jättää kertomatta, että hahmoihin liittyy myötätunnon lisäksi epäjumaluutta, taikauskoa, hallitsijakultteja sekä anekauppaa.
Lauri antaa ymmärtää, että hindulaisuuden Bhagavad Gita ”joogien Raamattu”, julistaa rakkauden ja tasa-arvon sanomaa Raamattua paremmin. Näinköhän? Teoksessa Krishna – ylijumalaksi korotettu puolilegendaarinen klaanipäällikkö – kehottaa serkkuaan soturi Arjunaa hoitamaan kastivelvollisuutensa. Tämä on tölväisy kilpailevalle buddhalaisuudelle, jonka propagoijan soturikuningas Asokan kerrotaan hylänneen väkivallan tien. Krishna kertoo, että sotiminen on ihan ok. Ihmisen sielu on näet ikuinen, joten tappamista ei todellisuudessa tapahdu! Krishna vahvistaa kastilaitoksen ja julistaa naisten syntyneen synnissä. Teoksen jooga tarkoittaa kastivelvollisuuksia, Krishnan palvontaa sekä perimmäisen olemuksen mietiskelyä.
Lauri kirjoittaa, kuinka Jeesuksen syntymä ja kuolema paljastavat jumaluuden salatun ytimen. Hänen mukaansa sama salaisuus paljastuu, kun Krishna kertoo rakastavansa Arjunaa. Kohdan salainen tieto ei kuitenkaan ole Luojan rakkaus luotua kohtaan, vaan kehotus hylätä kaikki uskonnon eri muodot – siis myös kristilliset ja luterilaiset – sekä antautua yksin Krishnalle! Krishnan yksi epiteetti on ”täydellisen puoleensavetävä”. Mikäli kuitenkin hylkäämme epäjumalanpalvonnan, vaihdamme Arjunan Jeremiaan ja Krishnan Herraan, alamme puhua todellisesta sielujen magneetista: ”Kaukaa ilmestyy minulle Herra: ”Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta.”
Lauri yhdistää kristillisen käsityksen Jumalan rakkaudesta myös Taoon, sanojen ja käsitteiden tuolla puolen vaikuttavaan kosmiseen lakiin, joka ilmenee maailmassa kaksijakoisesti (jin ja jang). Synkretismi ei kuitenkaan onnistu. Taolaisuudesta puuttuu käsitys persoonallisesta Luojasta sekä ihmiseksi syntyvästä Jumalasta. Uskonto kieltää kristillisen erityisen ilmoituksen joko apofaattisuudessaan tai pitäytyessään omiin ilmoituksiinsa. Taolaisuuteenhan kuuluu kivojen aforismien lisäksi mm. kuolemattomuuseliksiirejä, taikauskoa talismaaneineen, rituaalista hampaiden nakuttelua, symbolista väkivaltaa, aaveiden manausrituaaleja, ihmisten hyvistä ja pahoista teoista tuonpuoleisuusvirastolle raportoivia matoja sekä vakaata uskoa tulenkatkuiseen helvettiin.
We’re now standing at the threshold. You must know that your most cherished desire will come true here.
Lauri kannattaa siis oppia, jonka mukaan kaikki lopulta pelastuvat kadotuksen kidasta. Hän seuraa etenkin ortodoksiteologi David Bentley Hartia. Lauri järkeilee, että jos emme luovu ikuisesta kadotuksesta, meidän täytyy hylätä ajatus Jumalan hyvyydestä tai Hänen kaikkivaltiudestaan. Näiden kolmen samanaikainen hyväksyminen johtaisi teologiseen lobotomiaan.
Suurin ongelma Laurin artikkelissa on sen epäraamatullisuus. Jeesus kun puhuu monet kerrat ikuisesta kadotuksesta. Hartin tapa ratkaista ongelma – oman raamattukäännöksen luominen – ei ole vakuuttava. Hartissa epäilyttää myös se, että evankeliumin julistamisen tai pelastuksen ilon sijaan hän rähjää helvetistä toisin ajattelevia uskonveljiään vastaan ja hyökkää perinteisen kristinuskon kimppuun uusateistien raivolla.
Laurin helvetin kieltäminen näyttäytyy valistushenkiseltä uskontokritiikiltä. Järjen kanssa yhteensopimaton pahennus tahdotaan leikata kristinuskosta pois. Kenties poisto tehdään tunnesyistä. Vaikka ikuinen kadotus kiellettäisiin, jäisi vielä ajallinen helvetti ja tämän maailman kärsimykset koettaviksi – jäisi pahan ongelma ja kysymys: miksi et Herra luonut meidät suoraan taivaaseen? Lauri jättää myös selittämättä, kuinka ihminen sitten pääsisi pois kiirastulestaan – karman lakienko mukaan?
Ilmestyskirjassa viidennen sinetin takana marttyyrien sielut huutavat Jumalaa kostamaan heidän verensä syyllisille. Tämä huuto juontuu ihmisenpyörän kauheasta todellisuudesta. Laurin universalismi on sen sijaan sohvakristillisyyttä.
Lauri lähtee valitettavasti ortodoksiteologien keljaan. Luterilaisuudessa laki ja evankeliumi, synti ja armo sekä Jeesuksen sovituskuolemaan perustuva pelastus loistaa kirkkaasti. Ajatus ikuisesta helvetistä ja ikuisesta taivaasta sopii yhteen luterilaisen lain ja evankeliumin kanssa. Ortodoksiteologia tukeutuu kirkkoisien ajatteluun. Täällä esiintyvä ajatus universalismista liittyy uusplatonistiseen kaksisuuntaiseen liikkeeseen: emanaatioon Jumalasta yhä kauemmas Hänestä sekä olioiden paluumuuttoon Jumalaan. Kristillinen helvetti ei sovi tähän malliin. Pitää valita, seuraako Jeesusta vai Platonia.
Ortodoksiteologia korostaa Jumalan liikettä alas ihmisten luo Jeesuksen syntymän myötä sekä ihmisen liikettä Jumalan luo, jumalallistumista. Jeesuksen sovituskuolema jää sivuun, kun korostetaan ihmisen liittymistä Jumalaan Jeesuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon kautta. Lauri ei kuitenkaan välitä edes ortodoksista opetusta. Koska hän hylkää Jumalan lain, ei evankeliumillekaan ole tarvetta. Sovituskuolema, Pyhä Henki ja sakramentit menettävät merkityksensä – pelastus vain tapahtuu. Tai se on jo todellisuutta, sillä illuusioiden takana ihminen on jumala. Jeesuksen kärsimys ja kuolema redusoituvat rakkausmanifestaatioksi.
Lauri liittää universalismin ja jumalallistumisen yhteen. Jumalallistuminen sopii luterilaisuuteen: uskova alkaa elää uutta elämää sekä pyhittymään Pyhän Hengen voimasta. Taivaassa olemme jumalallisia siinä mielessä, että kestämme katsoa Jumalaa kasvoista kasvoihin. Ongelmallinen ajatus on silloin, kun ihmisestä tehdään ikuisesti syntivapaa olento ennen pelastusta ja kastetta. Lauri ja Hart ovat Platonin komennossa: ihmisen mieli on ”jumala”. Raamatussa ihmisiä kutsutaan myös jumaliksi (Psalmi 82). Tämä ei kuitenkaan tarkoita ikuisuuden tulta ihmissydämen alttarilla, vaan lain ja ilmoituksen vastaanottamista.
Lauri viittaa lyhyesti venäläisen ortodoksiteologin Sergei Bulgakovin ajatukseen ihmisestä oman itsensä luojana. Ilmeisesti sanoma on se, että luotuisuus tarkoittaa liikettä ikuisuuteen, ideaaliksi itseksi tulemista. Myös Saatana on perimmäisesti valon enkeli. Bulgakovin avainkäsite ihmisyyden jumalallisuudelle on Sofia, Viisaus. Sofia tekee materiaalisesta maailmasta orgaanisen sekä toimii välittäjänä ihmisen ja Jumalan välillä. Termi vastaa pitkälti uusplatonismin kosmista Maailmanjärkeä ja Maailmansielua sekä saksalaisfilosofi Friedrich von Schellingin panteismiä. Nämä Bulgakovin Jumalan ”neljännen hypostaasin” kanssa flirttailevat spekulaatiot tuomittiin kerettiläisiksi jopa ortodoksien toimesta. Tällainen idealismi ei mene lammastarhaan portista, vaan kiipeää sinne muualta.
Lauri havainnollistaa ihmisyyden alun ja lopun yhteenkietoutuvuutta ”Terminator-paradoksilla”. Terminator-elokuvissa ihmiset ja koneet kykenevät aikamatkustamiseen. Niinpä poika lähettää isänsä menneisyyteen suojelemaan äitiään, mikä mahdollistaa heidän tapaamisen ja pojan syntymisen. Laurin mukaan logiikka on vähän sama kuin Bulgakovin ajatus ihmisestä itsensä luojana. Terminator-elokuvissa aikamatkustusta ei mitenkään selitetä. Tämä olisikin vaikeaa, sillä aikamatkustus on omanlainen deus ex machina, jumala koneesta, tai pikemminkin kone jumalasta eli ajan ulkopuolelta ikuisuudesta. Elokuvien ohjaaja James Cameron on visioinut ikuisuutta myös Titanic (1997) ja Avatar (2009, 2022) elokuvissaan. Cameronin taivas on luonnon ja teknologian symbioosi, haavekuva rakkauden merestä, joka täyttää kaipuumme toivomuskaivon tavoin. Nämä visiot ovat korvikkeita, ei Jumalan näkemistä kasvoista kasvoihin, vaan kunnian teologiaa ja harhaluuloa ideaaliemme iankaikkisuudesta.
Oh, you rotten man… here, let me take your rotten bloody picture… for the rotten bloody newspapers.
Harhaopit kutsuvat harhaoppeja. Kun kristinuskoon salakuljettaa harhaopin, se ei sovi kokonaisuuteen, vaan vaatii muita oppeja muuttumaan. Laurin artikkelista huomaa, mihin eksytykseen universalismi voi johtaa. Pahimmillaan ainutlaatuinen Pelastajamme alennetaan yhdeksi tieksi Jumalan luo muiden teiden rinnalle.
Tällainen opetus tulee torjua.
Minä olin ennen jumala. Kuvittelin itseni täysin hyväksi, jopa ruumiillistuneeksi rakkaudeksi ja kaikkivoipaiseksi. Kristinuskoa vastustin. Erityisesti vihasin helvettiä ja syntiä vihaavaa Jumalaa. Elinkö tuolloin autuaan jumalallisessa kokemuksessa? Tuskin! Onneksi kohtasin todellisen Jumalan, jonka käsiin on kauhea joutua. Hän nuiji luuloni, harhani ja epäjumaluuteni alimpaan maanrakoon. Kiitos Herralle! Tie pelastukseen käy lain pistimen ja omavanhurskauden perkeleen surmaamisen kautta.
Lainatut elokuvat:
Terminator 2 (1991)
Reservoir Dogs (1992)
The Dark Knight Rises (2012)
Shutter Island (2010)
The Eight Mountains (2022)
Calvary (2014)
Stalker (1979)
Arabian Lawrence (1962)
Kuva: Jazeps Grosvalds, Valkoiset ristit (1916)
