Aloitin uuden liikuntaharrastuksen. Älkää naurako. Kyllä tässä iässä voi vielä aloittaa kaikenlaista uutta elämässä. Ja onhan liikkuminen ollut aina osa identiteettiäni.
Nelikymppisenä aloitin maratonien juoksemisen, mikä oli varmaankin kompensaatiota siitä, että piti nuorena lopettaa aktiiviurheilu uskovaisuuden vuoksi. Juoksin niin monta maratonia, että tuo vaje tuli tyydytetyksi. Olenpahan saanut liikkua riittävästi, sillä maratoneihin ei lähdetä kylmiltään. Täytyy koko vuoden pitää itseään kohtuullisessa kunnossa.
Oli aina tärkeää korostaa, että maratonilla kilpaillaan vaan itseään vastaan. Sivusilmällä katsoin kyllä tuloslistoista, montako pappia jäi ajoissa taakseni. Muutama oli aina nopeampikin. Jossain vaiheessa maratonit vaihtuivat puolikkaiksi. Niitä juoksin vielä yli seitsemänkymppisenäkin.
Lenkkeilyä en ole lopettanut. Se on edelleen tärkein jaksamista ylläpitävä tekijä. Joka toinen lenkki menee nykyään kävellen. Sain vertaistukea norjalaisilta huippuhiihtäjiltä, jotka valittivat että tavallisetkin kuntoilijat menevät pitkällä peruskuntolenkillä ohi ja tuppaavat juttelemaan. Siis tosi matalan sykkeen liikkuminen on sekin hyödyllistä liikkumista.
Nykyään joka toisessa Hesarin numerossa kerrotaan, kuinka dementiaa ja kaikkia muita vanhuuden vaivoja torjutaan liikkumalla. Lisäksi pitää muistaa syödä ja nukkua. Äskettäin kerrottiin, että liika urheilu ei sekään ole hyvästä. Katselin kalenterista juoksukilometrejäni: ei niitä liikaa ole. Tällä määrällä voi päästä vielä pitkälle.
Ai niin, se uusi liikuntaharrastus. Uskokaa tai älkää: lentopallo. Tuttu mies pyysi mukaan. Sanoin, että taitaa olla utopiaa tässä iässä. Sanoi, etteivät siellä muutkaan nuoria ole. Ja syötetään alakautta.
Toden totta, se on sekä hauskaa että hyödyllistä. Varsinaisesti rasittava kuntoilumuoto se ei näillä vuosilla ole, koska joku herrasmiesmäisyys täytyy sentään säilyttää. Saavat nivelet kuitenkin enemmän töitä kuin sohvalla maatessa. Kyllä pallo kuitenkin kentällä liikkuu puolelta toiselle aina, kun joku saa aloitussyötön palautettua, ja kyllä näin yleensä tapahtuukin. Mokauksista ei moitita, koska muuten ei ehtisi muuta tekemäänkään. Pelihuumori nostaa aina sen päivän mielialaa.
Sitä ihminen miettii pelin tiimellyksessä, kuinka ajatukset ja teot ovat usein ristiriidassa keskenään. Tietää tasan tarkkaan, millä käden asennolla tässä tilanteessa palloa käsitellään ja kuinka näppärästi se hoidetaan vastapuolen kenttään. Mutta tositilanteessa lähinnä sotkeutuu omaan näppäryyteensä. Onneksi joskus onnistuukin ja sekös tuottaa iloa koko joukkueelle.
Niinhän se taitaa olla usein elämässäkin: tiedän oikein hyvin, mitä pitäisi tehdä, mutta aika harvoin osuu ihan nappiin.
