Ruandan kansanmurha 1990-luvun puolivälissä on maailmanlaajuisesti yksi viime vuosisadan synkimmistä tapahtumista. Jälkipyykkiä pestään edelleen, ja lika ei tunnu irtoavan. Nuorimies Yves kertoo tarinansa nyt videolle.
Kaikki tuo tuntuu niin kaukaiselta, kun kävelemme Turussa Aurajoen rantaa pitkin. Yves Nkizinkiko vaikuttaa iloiselta, hymy on herkässä. Astumme sisään turkulaiseen trendikahvilaan. 26-vuotias Yves ei tilaa kahvia, hän juo afrikkalaiseen tapaan teetä.
-Olin tosi pieni, mutta muistan. Ennen sotaa kaikki oli hyvin. Isä oli lakimies ja äiti työskenteli sairaalassa johtavassa asemassa. Elämä oli onnellista ja kaunista. Minulla oli paljon ystäviä, joista useimmat ovat nyt kuolleet. Kävin koulussa ja leikin kavereiden kanssa. Minä, vanhempani ja seitsemän sisarustani elimme aivan normaalia onnellista elämää. Muistan myös esimerkiksi sen aikaiset suosikkileluni, kertoo Yves.
Sota
Tilanne maassa alkoi muuttua. Pitkän epävakaan poliittisen ilmapiirin jälkeen sota alkoi vuonna 1990.
-Tässä vaiheessa en ymmärtänyt tapahtumista juuri mitään. Radiosta ja televisiosta tuli uutisia ammuskeluista ja räjähdyksistä. Tapahtumat olivat kuitenkin aluksi kaukana omasta asuinpaikastamme. Tilanne ei varsinaisesti konkretisoitunut oman perheemme kohdalla. Vanhemmat kertoivat jotain sodasta. Nuoren ikäni vuoksi en myöskään ollut selvillä sodan poliittisista taustoista tai etnisistä motiiveista, Yves pohtii.
Vuoden 1992 tienoilla alkoi kotikaupungin katukuva muuttua.
-Kaduilla alkoi kävellä sotilaita. Radikaalit poliittiset liikkeet alkoivat näkyä kaupunkikuvassa. Joka puolella kulki ihmisiä, jotka lähtivät omista kylistään sotaa pakoon.
Pako
Nkizinkikon perheen elämä muuttui lopullisesti vuonna 1993. Tappaminen alkoi ja koulutettu väki oli ensimmäisenä tappolistoilla. Paluuta entiseen ei ollut.
-Isä sai jostain tietää, että olimme äärihutujen tappolistalla. Syy oli ilmeisesti kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että vanhempani vastustivat väkivaltaa, eivätkä he isän tuomaritaustan takia kuuluneet poliittiseen liikkeeseen jääviyskysymysten vuoksi. Lähdimme pikkubussilla pakoon pääkaupunkiin Kigaliin ja asetuimme hotelliin.
Koko omaisuus jäi taakse. Lapsen näkökulmasta oltiin lähdössä ikään kuin lomamatkalle. Loma venyi pidemmäksi ja Yves alkoi kaivata kotia ja ystäviä. Useiden hotelliviikkojen jälkeen isä kuitenkin lausui mullistavat sanat.
-”Emme palaa enää kotiin, se on liian vaarallista”, sanoi isäni. Tuntui kuin maa olisi viety jalkojen alta, kaikki ympärillä alkoi kaatua, Yves muistelee, ja haikeus valtaa silmät.
Katso Yves Nkizinkikon koskettava videotodistus omasta elämästään Nuotta.comista.
