Veritas Forumissa pilkistivät toivo ja tulevaisuudenusko – myös kristityillä on annettavaa ympäristönsuojelulle

Kuvassa vasemmalta oikealle: Ympäristöfilosofi Elisa Aaltola, folkloristiikan dosentti Kati Mikkola ja ekoteologi Panu Pihkala. Kuva: Ilkka Kontturi

Ekoteologi Panu Pihkala ja ympäristöfilosofi Elisa Aaltola ovat yhtä mieltä siitä, että toivo ja optimismi pitävät ihmiset liikkeessä myös ympäristökriisin ja ilmastonmuutoksen keskellä.

Tutkijoiden mukaan kaikki luonnonsuojelussa tehdyt virheet ja laiminlyönnit eivät sada kristinuskon laariin.
Helsingin yliopiston Tiedekulmalla 27. syyskuuta pidetyssä Veritas Forum -keskustelutilaisuudessa pohdittiin, mistä ihmisten vääristynyt ja ekologisesti kestämätön luontosuhde kumpuaa ja mitä tekemistä kristinuskolla on ympäristöongelmien syiden ja ratkaisujen kanssa. Keskustelun moderaattorina toimi folkloristiikan dosentti Kati Mikkola.
Tutkijat nostivat keskustelussa esille kristinuskon luontoarvojen lisäksi zen-buddhalaisen ja konfutselaisen luontosuhdeajattelun sekä eri pyhyyskäsitykset. Ihmisen ja luonnon nykyisessä symbioosissa tarvitaan ennen kaikkea moraalista asennemuutosta ja nöyryyttä.

Ihminen ja hajottamalla hallittu luonto

Ympäristökriisin juuret menevät eläinetiikkaa tutkivan filosofi Elisa Aaltolan mukaan syvälle maailmankuvien, luontokäsityksen ja filosofian syövereihin. Erityisesti hierarkkinen ja dualistinen käsitys ihmisestä luonnon yläpuolella ja dikotominen erottelu ihmisen ja muiden eläinlajien välillä ovat heikentäneet luonnon itseisarvoa ja arvostusta.
– Kristillinen näkemys siitä, että ihminen on Jumalan kuva, on nimenomaan ihmisen kannalta viehättävä ajatus.
Länsimaiset ympäristö- ja eläinasenteet ovat saaneet pohjaa ennen kaikkea kristillisestä maailmankuvasta mutta myös filosofeilta ja jopa tieteeltä. Immanuel Kantin ja Tuomas Akvinolaisen ajattelussa kyky rationaaliseen ja autonomiseen toimijuuteen teki ihmisestä ainoana lajina itseisarvoisen. Sittemmin luonnontiede piti luontoa välineellisenä resurssina, mutta Darwinin myötä ihmisen todellisuuskuva ja luontosuhdeajattelu mullistuivat.
– Kun muu luonto ei kierrä ihmisen ympärillä, ihminen ei enää ole narsistinen kaiken keskus vaan osa kokonaisuutta. Ihminen palautuu osaksi eläinkuntaa, Aaltola summasi.

Missä ovat luterilaiset ympäristöaktivistit?

Ympäristöetiikkaa ja -kasvatusta tutkiva Panu Pihkala totesi, että olisi itse valmis nostamaan ympäristöasiat enemmän kristinuskon keskiöön.
– Tänä aikana se olisi ihmislajin tulevaisuuden kannalta olennaista.
Kirkon perinteestä löytyy Pihkalan mukaan kokonaisvaltaisia luontoajattelijoita kuten eläimille saarnannut Franciscus Assisilainen, Suomen ensimmäistä kristillistä ympäristönsuojelujärjestöä perustamassa ollut Zacharias Topelius, Konstantinopolin ”vihreä patriarkka” Bartolomeos ja ympäristökiertokirjeestään tunnettu Paavi Franciscus.

Herätys kristillisten ekohyveiden vaalimiseen

Ympäristö- tai ekoteologiasta tekee tieteelle merkityksellisen erityisesti uskontokuntien resurssit ja niiden käytön ekologinen kestävyys. Lisäksi uskontokunnilla on vaikutusvaltaa sekä yhteisön omiin jäseniin että yhteiskuntaan laajemmin.
Kappadokialaiset isät tulkitsivat kristillisestä kolminaisuusoppia siten, että se nähtiin ekologisena, dynaamisena ja vuorovaikutteisena kokonaisuutena. Jumalan kuvana oleminen oli ekodynaamista ja sitä sovellettiin myös käytäntöön.
– Suomalaisessa kristillisyydessä on muutos- ja kilvoittelutarpeita ekologisen kestävyyden tukemisen suhteen. Työtä on tehty jo, ja pioneereille tulisi antaa arvostusta, Pihkala muistutti.
Teksti: Katariina Mäkilä

PS Norvanto Hedelmästään puu tunnetaan