Valo jota ei voi sammuttaa: paenneen pastorin kokemuksia maanalaisesta kirkosta

Iranin sanotaan olevan yksi maista, joissa muslimitaustaisten kristittyjen yhteisöt kasvavat nopeimmin. Kotikirkon johtajana toiminut Wahid kertoo, miksi tiukka islamilainen hallinto ei onnistu kitkemään niitä.

”Sunnuntaisin meillä on täällä 200 osallistujaa”, Wahid kertoo kutsuessaan meidät Turkissa johtamaansa kirkkoon. Se on suuri sali, jonka esiintymislava on täynnä soittimia. Pastorin kirkko Iranissa oli hyvin toisenlainen: olohuoneen kokoinen tila, jossa ’ylistysbändinä’ toimi kasettisoitin.

Wahid ei omasta halustaan lähtenyt Iranista, missä hänellä oli hyvä elämä ja töitä siivousalan yrittäjänä. Uskontonsa takia hän koki kuitenkin lisääntyvää vainoa ja joutui pakenemaan. Nyt hän asuu tuhansien muiden pakolaisten tavoin Turkissa.

Sansa kesäkeräys artikkelin alle

Wahid on naimisissa ja pienen enkelinkiharaisen pojan isä. Hän kertoo omasta, vähemmän onnellisesta lapsuudestaan: Wahidin vanhemmat erosivat hänen ollessaan lapsi. Poika jäi äitinsä luo, mutta menetti hänet teini-ikäisenä ja joutui asumaan isänsä kanssa. Isä ei juuri osoittanut hänelle rakkautta, ja Wahid masentui.

Wahid kasvatettiin muslimiksi, mutta elämän olosuhteet saivat hänet halveksimaan Allahia. Hän myös vihasi elämäänsä. Eräänä päivänä valo kuitenkin loisti hänen polulleen. Muuan Wahidin ystävä kääntyi kristityksi ja kertoi Wahidille Jeesuksesta. Tuona iltana myös Wahid löysi Kristuksen ja samalla ilon. ”Olin aina ajatellut, että olosuhteiden täytyy muuttua, jotta pääsisin depressiostani. Mutta kun löysin Jeesuksen, ymmärsin että saadakseni rauhan tarvitsin jonkun, joka muuttaisi sisimpäni. Tarvitsin Jeesusta.”

Kun Wahid tuli kotikirkon yhteyteen, hänen täytyi palauttaa mieleensä ensimmäinen kokemuksensa rauhasta Jeesuksessa. Muut uskovat kyllä hyväksyivät hänet ja rakastivat häntä, mutta ulkopuolinen maailma suhtautui ankarasti hänen uuteen uskoonsa. ”Isäni hylkäsi minut, ja minulta myös evättiin työpaikka, koska en suostunut allekirjoittamaan kaavaketta, jossa minut määriteltiin muslimiksi.”

Vaino koveni Wahidin liittyessä maanalaiseen seurakuntaan, jonka johtaja hänestä myöhemmin tuli. Wahid sai uhkaussoiton hallitukselta, ja hänen puhelintaan salakuunneltiin. Jännitteiden kasvaessa kotiseurakunta päätti jakaantua 2-3 hengen ryhmiin välttääkseen hallituksen huomion, mutta se ei auttanut. Eräänä päivänä 25 seurakuntalaisen ollessa koolla turvallisuusjoukot tunkeutuivat taloon huutaen, kiroillen ja videoiden kaiken. ”En unohda sitä iltaa koskaan. Muistan yhä, kuinka lapset itkivät pelosta.”

Wahid ja moni muu seurakuntalainen päätyi vankilaan. Tilat olivat ahtaat, ja vangit joutuivat taistelemaan riittämättömien saniteettitilojen käytöstä. Huonojen olojen takia Wahid kärsi useaan otteeseen keuhkosairaudesta. Hän näki unia vapaudesta, mutta herätessään totesi olevansa yhä telkien takana.

Hallitus ei pystynyt tuhoamaan kirkkoa. Vaikka uskovien olosuhteet olivat muuttuneet dramaattisesti, Herra oli edelleen heidän keskellään. ”Rukoilimme toistemme puolesta”, Wahid kertoo, ”ja evankelioimme paljon, vaikka se oli kiellettyä.” Monet vankilassa tulivat uskoon. Wahid päätyi vankeuden jälkeen maanpakoon, mutta kirkko jatkoi kasvuaan.

Kun Wahidilta kysyy, miksei hän luopunut Jeesuksesta vainon alkaessa, hän hymyilee: ”Mielestäni kysymys ei ole looginen. Tarvitsen Jeesusta. Ilman Jeesusta ei ole elämää eikä toivoa. En voi elää hetkeäkään ilman Häntä, eikä kukaan meistä voi.”

Myöhemmin Wahid on osallistunut vankilasta vapautuneiden traumakuntoutukseen.

 

Iran on World Watch List 2019 sijalla 9. Lue lisää.

Lähde: opendoors.fi

Open Doors tilaa ilmaislehti punainen