Kun omaisuus meni, Thorleif Johansson lähti Ruotsiin ja löysi liturgian rikkaudet

 
Iäkäs mies katsoo kohti. Taustalla ikkkuna, johon heijastuu puu ja rakennuksia.

Thorleif Johansson Sunny Bay -ravintolan edustalla. Kuva: Petri Vähäsarja.

Thorleif Johanssonilla kesti 10 vuotta antaa anteeksi ystävälle, joka huijasi häneltä omaisuuden.

Thorleif Johanssonilta on vaikea saada suoraa vastausta siihen, suostuuko hän haastatteluun. Hän kuvailee olevansa ”näkymätöntä veriryhmää”. Kokemukseni mukaan jotkut varttuneet herrasmiehet suostuvat haastatteluihin kieltäytymällä niistä: ”Ei minusta taida juttua saada”. Myönteinen vastaus pitää osata lukea kielteisten rivien välistä. Tulkitsen Johanssonia niin.

Tulkinta lienee oikea, koska Johansson lähettää minulle katkelman yksityisestä päiväkirjastaan.

Par.Aviol. Neliöb.14.5.-9.6. MJa

Se on kertomus matkasta Ruotsiin, mutta varsinaisesti se on kertomus matkasta Jumalan valoon. Se on kuvaus henkilökohtaisista lopunajoista.

– Kirjoitin sen, kun kaikki meni 17.10. 1995 kello 14, Thorleif Johansson viestittää.

Tapaamme ”Tussen” kantaravintolassa Helsingissä. Se on kiinalaistyyppinen Sunny Bay. Tusse jäi eläkkeelle kymmenen vuotta sitten, mutta toimintaa on riittänyt. Media ei pysähdy. Sydämen asiaa ei lopeteta.

– Minä en erota työaikaa ja vapaa-aikaa. On vain valveillaolo ja uni.

Tusse kertoo, keitä hän on Sunny Bayssa viime aikoina tavannut, keitä hän aikoo tavata vielä tänään ja keitä olisi syytä tavata.

– Hyvän verkostoitumisen salaisuus on, ettei koskaan kerro nimiä. Se on tapa säilyttää luotettavuus.

Tusse on tosiaan sosiaalinen.

Moni tietää hänet, mutta hän ei ole hirveän paljon ollut julkisuudessa esillä. Kulisseissa hän on vaikuttanut kristillisen media-alan kehitykseen voimakkaasti. Esimerkiksi hän oli mukana perustamassa Seurakuntalainen.fi-sivustoa. Noin tuhannen muun projektin lomassa.

Koulutustausta on yllättävä: biokemisti.

– Kuusi vuotta olin Helsingin Lastenklinikan ja Lastentautien Tutkimussäätiön laboratoriossa kemistin tehtävissä.

Työ oli kivaa, mutta siitä ei tullut elämäntyö.

– Armeijassa varusmiespastori Martti Kola ehdotti, että alkaisimme tehdä lehteä. Hän kirjoittaisi hengelliset kirjoitukset ja minä loput.

– Ajatuksena oli kokeilla tilapäisesti kirjoittamista, mutta se jäi päälle, Tusse kertoo.

Hän hakeutui helluntaiherätyksen kustannusliikkeeseen toimituksellisiin tehtäviin. Oli vuosi 1974.

Hameen mittailua

Myöhemmin Tussesta tuli luterilainen, osittain helluntailiikkeeseen liittyneiden tiukkojen moraalisten normien vuoksi. Niiden Tusse kuvailee olleen ”sellaista hameen mittailua”. Kerran hän joutui pyytämään julkisesti anteeksi sitä, että lehden kannessa esiintyi nainen, jolla oli korvarenkaat.

– Siellä oli aikamoiset väännöt.

Tusse oli helluntaiherätyksestä lähdettyään Kotimaa-konsernissa kehitysjohtajana 11 vuotta ja kuusi vuotta Sana-lehden toimituspäällikkönä.

Kotimaan-vuosiin ajoittui elämän kivuliain ajanjakso.

Elettiin 1990-luvun alkua. Tusse perusti kristillisen nuortenlehden nimeltä Credo. Ekumeeninen julkaisu ei ollut sidottu mihinkään kuppi- tai tunnustuskuntaan. Tunnustuksellinen se kuitenkin oli. Credo on latinaa ja tarkoittaa uskoa.

– Olin huolissani nuorista. Heille osattiin tehdä syntilistoja, mutta armoa annettiin vähemmän.

Credo-lehteä tehtiin kuusi numeroa vuosina 1994-1995. Sen rinnalle perustettiin lehti nimeltä Internet. Internet oli tulossa ja Tusse näki sen. Internet-lehden oli tarkoitus mahdollistaa osaltaan Credon tekeminen.

Minulta meni kaikki. Koti, yritys ja tilapäisesti myös luottamus Jumalaan.

– Panin siihen vakuudeksi kotini ja yritykseni. Niitä varten olin koko ikäni säästänyt.

Kuvioon oli tullut mukaan ystävä. Hän sanoi tekevänsä Internet-lehdestä kansainvälisen tuotteen ja sijoittavansa siihen kaksi miljoonaa markkaa.

Lopputulos oli se, että ystävä vei lehden konkurssiin ja myi sen Bonnierille Ruotsiin.

– Minulta meni kaikki. Koti, yritys ja tilapäisesti myös luottamus Jumalaan.

– Hän oli läheisin ystäväni.

Ruotsalainen liturgia

Konkurssin jälkeen Tusse matkusti laivalla Ruotsiin. Hän pyöritteli mahdollisuutta ”vetää suomalaiskansallisesti pää täyteen” tai vaihtoehtoisesti mennä hyttiin nukkumaan.

Credo on ollut laskovarjohyppy. Tänään varjo ei ole vielä auennut vaan hurja syöksy jatkuu
mielialani vaihtelee masentuneesta raivoisan herjaavaan, hän kirjoittaa päiväkirjassaan.

Tukholmassa hän poikkesi kirkkoon hiljentyäkseen. Siellä oli kaksi muuta vierailijaa. Tussen taakse ilmaantui mies, joka osoittautui papiksi. Hän halusi pitää messun. Uskontunnustus oli merkitty messun ohjelmaan otsikolla ”Credo”. Niin se aina merkitään, mutta tällä kertaa sana puhutteli.

Tusse jatkaa messun kuvailua.

Pappi napsauttaa öylätin halki. Yhtäkkiä tajuan tarinan juonen. Ei elämä olekaan loppu eikä Credo kuollut! Päinvastoin: se on nyt lähempänä oleellista kuin koskaan aikaisemmin. Sen talous on hunningolla ja toimitus on jouduttu hajottamaan, mutta se ei olekaan kuollut. Se elää.

Pappi jakaa meille osallisuuden Kristuksen kärsimykseen ja kuolemaan. Mutta myös ylösnousemukseen ja elämään. Hän ei ota sitä meiltä pois epäonnistumisemme tähden.

­- Tukholma opetti, että liturgia itsessään on armon viesti. Synnin tunnustus, synnin päästö ja ehtoollinen.

– Vain se, että lopullinen tilinpäätös on jo tehty, antoi minulle voimaa palata Suomeen.

Palattuaan Tusse joutui nimittäin kertomaan perheelleen, että kaikki on mennyt ja kodista joudutaan muuttamaan.

– Poikani sanoi tuolloin, että ei se haittaa, koska onhan meillä sut, Tusse muistaa.

– Mikään palatsi ei merkitse mitään tuollaisen lauseen rinnalla.

– Perheen tuki oli korvaamaton.

Sovinnon teko

Kymmenen vuotta myöhemmin, Tussen ollessa Kotimaa-konsernissa töissä, puhelin soi. Siellä oli hänen entinen ystävänsä. Hän halusi tavata, ”vaikka se olisi viimeinen kerta ennen taivasta”.

– Sanoin, että luuletko sinne pääseväsi.

Tapaaminen sovittiin Acapulco-ravintolaan Helsinkiin.

Siellä entiset kaverukset muistelivat valomerkkiin saakka hyviä aikoja. Heidän yhteistyönsä aikana oli myyty 15 400 Isoa Raamatun tietosanakirjaa. Hyvä Sanoma -lehden levikki oli ollut yli 100 000. Kaverukset kehuivat itseään ja moittivat muita. Vasta pöydästä noustessa mentiin asiaan.

– Hän kysyi, että jos pyydän sinulta anteeksi tässä, onko sinussa sen verran Kristuksen henkeä, että annat.

– Sanoin, että ei ole.

Tusse halusi miettiä asiaa viikon. Sen jälkeen tavattaisiin samassa paikassa.

– En nukkunut viiteen yöhön.

Eräs Tussen luottohenkilöistä oli tuolloin Kotimaa-lehden päätoimittaja Jaakko Elenius.

– Hän sanoi minulle, että jos pystyn antamaan anteeksi, jokin katkeruuden juuri jää ehkä itämättä.

Thorleifin ajatukset olivat kuitenkin ristiriitaiset.

– En ollut mikään uskon sankari, hän kuvailee.

Kun kaksikko kohtasi uudelleen, Tusse sanoi ensin, että ”en tee tätä mielelläni, mutta unohdetaan koko juttu”.

Entinen ystävä vastasi Tussen olevan ”kiero kuin korkkiruuvi”. Eihän Tusse koskaan unohtanut mitään.

Kyse ei ollut unohtamisesta vaan anteeksi antamisesta.

– Otin uusiksi. Sanoin, että itsekkäistä motiiveista, saadakseni itse anteeksi, annan anteeksi. Sanoin, että tällä puheella asia on sovittu.

Jossain määrin anteeksiantamus vapautti molemmat osapuolet, vaikka arpia jäi.

– Meillä on nykyään normaali suhde. Olen jopa jakanut hänelle ehtoollista näiden vaiheiden jälkeen.

Mustavalkoisuus on poissa

Thorleif Johansson kertoo olevansa levollinen uskovainen. Nuoruuden mustavalkoisuus on muuttunut ”harmaan skaalaksi”.

– Joko Raamattu on totta tai olemme kaikkia muita surkeampia, kun uskomme satukirjaan. Se on valintakysymys. Tällaisesta tietoisesta asian käsittelystä levollisuuteni ehkä nousee.

– Lemisen Erkki, körttiläisyys. Jossain siellä välimaastossa ajattelumallini on, Tusse pohtii.

Hän jatkaa olevansa pahoillaan siitä, että kristillisessä mediassa nousevat esiin ”toissijaiset asiat”.

Kun täältä lähdetään, esimerkiksi Suomen Luontoliitto ei tule auttamaan.

– Niin tärkeitä kysymyksiä kuin ilmastonmuutos, lastenhoito, syksyn sienisato ja avioliitto ovatkin, niissä riittää osaajia muualla.

Kirkon erityisosaamista ovat Tussen mukaan seuraavat: oikea ja väärä, rikos ja rangaistus, elämä ja kuolema, armo ja laki.

– Professori Osmo Tiililän lause on hyvä. Kirkko on olemassa, koska kuolemme.

– Vaikka on se kyllä vähän tylsästi sanottu, Tusse peruuttelee.

Narutuoli Patmoksella

Tusse esittää teorian. Hänen mielestään kirkko alkoi muuttua vuonna 1918. Kirkko oli sisällissodassa valkoisten puolella. Myöhemmin talvisodassa valkoinen ja punainen rintama yhdistettiin. Sodan jälkeen kirkko pelkäsi menettävänsä punaiset. Uskosta tuli yksityisasia. Kirkkoon ja kommunistiseen puolueeseen saattoi kuulua yhtä aikaa. Usko ja kuolema vietiin laitoksiin.

Nyt tuo asia on muuttunut.

– Korona ja Ukraina tuovat kuoleman näkyviin. Jopa suomalaiset mediat ovat rikkoneet kirjoittamattoman sääntönsä, että vainajien kuvia ei näytetä uutisissa.

Kuolema ei enää ole yksityisasia. Kirkollista mediaa tarvitaan kertomaan, mihin toivo perustuu.

– Tarvitaan selkeää kristillistä opetusta.

– Kun täältä lähdetään, esimerkiksi Suomen Luontoliitto ei tule auttamaan, Tusse sanoo.

Eräs rakas paikka Thorleifin elämässä on Patmoksen saari Kreikassa. Tusse on vetänyt sinne vuoden 1996 jälkeen 46 ryhmää tutustumaan. Tussella on saarella oma narutuoli, joka odottaa häntä tamariskipuun alla.

– Kerran se jää tyhjäksi, kun minut saatetaan hyvän Jumalan syliin. Hautajaisissani tullaan esittämään kuva tästä tuolista. Olen tehnyt powerpointin valmiiksi. Samalla soi laulu Vain yksin Jeesus mulle riittävi.

Tusse mainitsee vielä harrastuksistaan, laskuvarjohypystä ja kuumailmapalloilusta. Laskuvarjohyppyjä hän kuvaa kuolemanrajakokemuksiksi.

– Kerran jouduin käyttämään varavarjoa. Siinä olisi voinut kuolla.

– Meille oli sanottu, että jos varjo ei avaudu, niin 14 sekunnin päästä se on siinä.

*

Artikkeli on julkaistu Elämä-lehdessä 5/2022