”Teologiasta ei saa tulla ristin sanoman peittävää ekoteologiaa” – Herätyskristittynä ympäristön puolesta

 

Kuva: Sari Savela

Panu Rantakokon mukaan luonnonsuojelussa pitää säilyttää kristillinen toivo. Ei tule sortua sellaiseen ekoteologiaan, jossa ristin ja ylösnousemuksen sanoma hukkuu.

Äänekkäimmät ympäristönsuojelijat ovat usein myös niitä, jotka kiivaimmin vastustavat klassista kristillistä uskoa ja elämää. Miten pystyn yhtä aikaa puolustamaan Raamatun arvovaltaa, Jeesuksen ainutlaatuista sovitustyötä ja kääntymyksen välttämättömyyttä ja samalla edistämään vaikkapa yksityisautoilun vähentämistä ja kierrätyksen lisäämistä tai luontoystävällistä elämäntapaa? Kannattaako edes yrittää?

Keskityn alla ilmastonmuutokseen sen globaaliuden takia, vaikka ympäristöongelmat ovat usein hyvin monimutkaisia ja toisiinsa kytkeytyviä kokonaisuuksia. Kirjoitan kuitenkin maallikkona sekä teologiaan että ilmastonmuutokseen liittyen.

Sansa vuosisop neliö

Äänekkäimmät ympäristönsuojelijat = Kiivaimmat uskon vastustajat?

Äänekkäimmät ympäristön suojelijat tulevat edelleen vihreistä ja poliittisesta vasemmistosta, joiden asenne klassista kristillistä uskoa kohteen tuskin on muuttunut merkittävästi aikaisempaa suopeampaan suuntaan vaikka yksilökohtaisia eroja tämän sektorin kannattajakunnassa tietysti löytyy. Silti ympäristönsuojelun (ainakin aatteellinen) valtavirtaistuminen kaikkien puolueiden ja organisaatioiden asiaksi lienee osaltaan vaikuttanut siihen, että kristinuskoa vastustetaan enää varsin harvoin ympäristönsuojelusta nousevilla filosofisilla tai historiallisilla argumenteilla. Tämä saattoi olla tavallisempaa vielä muutama vuosikymmen sitten ja argumentaatio kulki tyypillisesti niin, että luonnosta erillinen Luoja riisui luonnon sen itseisarvoisesta pyhyydestä, mikä antoi ihmiselle vapauden luonnon riistoon. Argumentaatioon saattoi liittyä erilaisia lisukkeita kuten ”jalot villit pakanat”, jotka elivät luonnon kanssa tasapainoissa, millä vastustettiin nimenomaan lähetystyötä jne. Kyseiset argumentit on lopulta erittäin helppo torjua. Ne eivät esim. huomioi ympäristökysymysten kompleksisuutta eivätkä sitä, että ympäristön riistolle ei löydy minkäänlaista tukea itse Raamatusta. Perustellusti tässä yhteydessä voitaneen puhua lähinnä keskiajalta alkaneesta kristinuskon vaikutushistoriasta Euroopassa. Tätäkään ei toisaalta kovin innokkaasti tehdä, koska samalla pitäisi myöntää, että kristinusko olisi jotenkin edesauttanut tieteen ja tekniikan kehitystä, mikä ympäristöongelmat on varsinaisesti aiheuttanut. Tämän lisäksi malli ei osaa selittää, miksi useimmiten panteististen kristinuskon vastustajien suosimien hindu/budhha-ideologioiden läpäisemät yhteiskunnat ovat yhtä lailla sotkeneet (tai siivonneet!) oman ympäristönsä. Ympäristöongelmien syyt ovat lopulta paljon yksinkertaisempia kuin yksilön tai yhteiskunnan ideologiset nyanssit. Winston Churchilliä käänteisesti siteeraten kyse on halusta välttää verta, hikeä ja kyyneleitä kaikissa niissä muodoissa mitä tekniikka ja lääketiede voivat niiden välttämiseen tarjota. Halu päästä osalliseksi tekniikan ja lääketieteen hedelmistä ei kysy kulttuuria, kieltä tai uskontoa.

Silloin tällöin johonkin otsikon viittaamaan sisältöön voi kuitenkin törmätä esim. siinä muodossa, että vihreässä mediassa hämmästellään kristittyä ympäristösuojelijaa tai ympäristötutkijaa: ”Aerosolitutkimuksen huippunimi Markku Kulmala on nyt Suomen ilmastotsaari, joka uskoo Jumalaan ja neuvoo avioliittonsa kanssa kamppailevia – – ’Palataan vielä hetkeksi tuohon Parempi avioliitto ry -harrastukseen. Kristillinen yhdistys ja fysiikan professori kun eivät yleensä mahdu samaan lauseeseen.’” [1]. Se, että kristityn ympäristötutkijan olemassaoloa hämmästellään julkisuudessa, kertoo lähinnä kristillisestä itsesensuurista ja median julkaisuharhasta. Jälkimmäiseen emme voi kovin paljon vaikuttaa, mutta selvästikin tarvitsemme enemmän ympäristöstä eri tavoilla julkisesti vastuuta kantavia tunnustavia kristittyjä.

Kannattaako edes yrittää?

Vaihdan tässä tehtäväksiannon järjestystä, koska viimeinen kysymys ”kannattaako edes yrittää?” on mitä syvimmässä mielessä teologinen. Tätä kysymystä on syytä tarkastella ennen arjen valintoihin ylettyviä johtopäätöksiä. Kysymys esim. siitä missä määrin yksittäisen ihmisen täytyy yrittää omalta osaltaan torjua ilmastonmuutosta, on erittäin hyvä ongelman mittasuhteet ja monimutkaisuus huomioiden eivätkä vastaukset julkisuudessakaan ole yhteneviä. Teologisesti tarkastellen kyseessä on ”tuomiopäivän kysymys”. Kysymys yksittäisistä teoista ja laiminlyönneistä. Viime kädessä kysymys on siitä onko meillä ympäristökysymyksiin liittyen toivoa ja vastuuta. Aluksi toivosta, myöhemmin vastuusta.

Tuomas Akvinolainen määrittelee toivon seuraavasti: “Se Kohdistuu aina hyvään, tähyää aina tulevaisuuteen, kamppailee vaikeuksien ja hankaluuksien kanssa ja kohdistuu sellaiseen, jota ei ole mahdoton saavuttaa” [2]. Määritelmä on varsin universaali ja sen voi tulkita sekä sekulaarissa että teologisessa mielessä.

Sekulaareissa piireissä toivo on erittäin voimakas vedenjakaja ilmastonmuutoksen ”torjuntaoptimistien” ja ”vääjäämättömään tuhoon” uskovien välillä. Netissä näkemykset voivat olla niin jännitteisiä, että tuntuu kuin muutettavat muuttaen Paavalin huudahdus edelleen voisi synnyttää vastaavan riidan. ”Miehet, veljet, minä olen fariseus, fariseusten jälkeläinen; toivon ja kuolleitten ylösnousemuksen tähden minä olen tuomittavana. Tuskin hän oli tämän sanonut, niin nousi riita fariseusten ja saddukeusten kesken, ja kokous jakautui” (Apt. 23:6–7). Käyn seuraavassa läpi tämän keskustelun spektriä muutamien populaarisitaattien pohjalta.

Greenpeacen Sini Harkki edustaa spektrin toivorikasta laitaa, mitä kutsun humanistiseksi toivoksi. Hän osoittaa kirjoituksessaan hyvin kuinka toivo on kaikkien toimivien yhteiskuntien pohjalla: ”Vahvatkin yhteiskunnat hajoavat, jos ihmiset menettävät luottamuksen tulevaisuuteen. Pakolaisaallot ovat jo nyt täynnä ihmisiä, jotka eivät enää uskoneet tulevaisuuteen omassa maassaan”. On selvää, että toivo eri muodoissa tarjottuna on myös kaiken politiikan pohjana. Myös yksittäisen ihmisen kokemusmaailmassa ihmiskunnan ja luonnon jatkuvuus ovat tulevaisuuteen suuntautuvalle toiminnalle välttämättömän toivon pohjana: ”Kykymme elää täyttä ja tyydyttävää elämää riippuu monella tavalla seuraavista sukupolvista – – Haluamme ajatella, että metsät, vuoret ja valtameret ovat edelleen olemassa, vaikka me lähdemme”. Ilmastonmuutos asettaa kaiken tämän kyseenalaiseksi ja tämän asian vakava kohtaaminen edellyttää erilaisia selviytymisstrategioita. Harkki esittää muutaman paljon julkisuudessa olleen vaihtoehdon:

Mielekäs toiminta on paras tapa pitää ahdistus loitolla – – toiminta on moraalinen velvollisuutemme ja kaikkein ahdistavinta olisi luopua toivosta. – – Jokaisen elämässä tulee joskus suuren kriisin hetki, joka läpivalaisee kaiken ja saa arjen näyttämään erilaiselta. Ilmastonmuutoksen pitää olla meille tällainen kollektiivinen totuuden hetki, joka muuttaa kaiken. Koska muuten ei ole toivoa. Ilman toivoa ei ole luottamusta ja ilman luottamusta ei ole toimintaa. [3].

Mikä on riittävää korjaavaa toimintaa, että toivolla on perusteita, onkin sitten kuuma kiistakysymys.

Seuraava vaihe on toivon haalistuminen, mistä käytän esimerkkeinä Arda Yildirimin ja Pasi Toiviaisen tekstejä. Arda kirjoittaa:

Otin osaa elämäni ensimmäiseen lakkoon. Tuona syyskuisena päivänä eduskuntatalon edessä seistessäni koin ennen kokemattomia tunteita. Palefacen johdattama ’peace, unity, power’-yhteisrallatus oli koskettava ja yhteisöllinen hetki. Woodstockilaista rakkautta ja rauhaa ylistävä yhteislaulu muuttui sisälläni kuitenkin minuuteissa pakokauhuksi – – täällä me nuoret laulamme ja heiluttelemme kylttejä, kun merenpinnat nousevat ennennäkemätöntä tahtia. Voima toivoineen valahti yhtäkkiä Arkadianmäen mukulakivien väliin.

Adra myös siteeraa monien nuorien tuntoja, mitkä saattavat joillakin olla nyt koronan jyllätessä vähän haalistuneita, mutta mitkä varmasti aktualisoituvat ennemmin tai myöhemmin uudelleen, mutta todennäköisesti ympäristön, terveyden ja talouden entistä pahempana vyyhtenä:

  • “Arki tuntuu vaikealta, koska näitä asioita joutuu miettimään jatkuvasti. Luonnossa kulkiessa jättää toisinaan ikään kuin hyvästejä mielessään.”
  • “Se, etten pääse unelmiani toteuttamaan tai elää kun mun vanhemmat eli nuorina; perustaa perhe, lentää lomille, hommata kiva auto, ilman riipiviä omatunnon tuskia.”
  • “Ahdistaa se, että tunnen syyllisyyttä ylipäätään olemassaolosta.” [4]

Tällaisten tuntojen kohtaaminen ja läpikäynti on omaakin lusikkaa ilmastosopassa pitävälle kristitylle haaste, mutta se on välttämätöntä jos haluamme, että meitä kuunnellaan.

Pasi Toiviainen kääntää Sini Harkin argumentaation toivosta 180 astetta: ”Asioista parhaiten perillä olevat asiantuntijat yksi toisensa jälkeen vaikenevat, ja tilanteen hälyttävyys alkaa julkisessa keskustelussa vesittyä. ’Vielä on aikaa’ kuuluu virallinen mantra – – Ikävän todellisuuden kuvaukset jäävät – – tällaisiin satunnaisen tiedetoimittajan nettivuodatuksiin – – syntynyt dynamiikka vääristää kokonaiskuvaa yhä pahemmin. Paradoksaalisesti, mitä voimallisemmin toivoa nyt julistetaan, sitä enemmän se haalistuu.” [5] Toiviaisen argumentaatiossa toivon julistaminen niin kuin sitä julkisuudessa nyt tehdään on siis täsmälleen samaa kuin Raamatusta tuttu väärien profeettojen ”Rauha, rauha – vaikka rauhaa ei ole”, mikä johtaa vain ongelmien entistä pahempaan kasaantumiseen nopeiden ja vaikuttavien toimien puuttuessa.

Viimeinen vaihe on toivon radikaali hylkääminen, millä on mielenkiintoisia teologisia ulottuvuuksia. Teatterialalla toimiva Ilja Lehtinen tykittää lukemisen arvoisessa kirjoituksessaan Toivottomuuden puolesta seuraavasti:

Niin — pitäähän toivoa olla, huutavat kulttuurilliset imperatiivit oikealta ja vasemmalta, toivonsa menettänyt on toksinen otus vailla vertaa – – Kerta kaikkiaan: olen alkanut vierastaa toivoa. Eritoten vastustusta minussa herättää se tapa, jolla pohjimmiltaan protestanttis-evankelisesta perinteestä kumpuava retoriikka ohjaa etsimään toivon merkkejä ja kauhistumaan kadotuksen kuvastojen edessä – – Kristillinen toivon käsite hivuttautuu ilmastokeskusteluun. Synnistä, syyllisyydestä, hyvityksistä ja muusta sellaisesta puhumattakaan. Heiner Müller ehti nähdä fasistisen, kommunistisen ja liberaalidemokraattisen vallankumouksen ja niiden epäonnistumisen. Ne kaikki pyrkivät keksimään toivon uudelleen. Müller kirjoittaa: ’Ihmiset kysyvät aina, missä on toivo. Se on kristillinen kysymys. Antiikin kreikkalaiset eivät sitä peränneet – – Kristinuskon myötä menetettiin kreikkalaisille ominainen suhde traagiseen, joka merkitsi elämän rikkautta…’. Toivo — sikäli kun tarkoitamme sillä kristillisen pelastusvarmuuden kaltaista tukeutumista tulevaan — on nykyisellään pakko menettää, jotta elämisessä olisi enää mieltä. [6].

Lehtisellä toivon hylkääminen perustuu luonnontieteellisiin ja yhteiskunnallisiin faktoihin ja niiden rehelliseen kohtaamiseen. Hän näkee, että suunta kohti romahdusta on selvä vaikka matkan yksityiskohdissa onkin paljon avointa. Varsinainen kristillinen toivo lienee lentänyt yli laidan jo paljon aikaisemmin, sitä ei kirjoituksessa vaivauduta käsittelemään millään lailla ja nyt hän kamppailee sen viimeisten kielellisten jäänteiden hävittämiseksi. Lehtinen näkee terävästi, kuinka toivo yllättäen yhdistää perussuomalaista ”ideaaliäänestäjää” ja keskiluokkaista cityvihreää, joista ensimmäinen ”elää yksinkertaisessa toivossa normaaliksi mielletyn arkielämän jatkuvuudesta” ja jälkimmäinen ”unelmoi halpenevista sähköautoista, tiivistyvistä ekokaupungeista ja kierrätettävistä biomuoveista, joiden avulla hänen elämäntapansa voisi jatkua mahdollisimman samankaltaisena”. Mutta myös Lehtisellä on hengenheimolaisia yllättävällä suunnalla. Sarastus on ”Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti”, missä toukokuussa 2020 haastateltiin kroatialaistaustaista kansallismielistä kirjoittajaa Tomislav Sunicia. Hän on kristinuskon ja kristillisen kulttuurin kiihkeä kriitikko ja Lehtisen tapaan ajattelee ”jotta selviäisimme tulevaisuuden myrskyistä, meidän tulee elvyttää käsityksemme traagisuudesta. Elämästämme tulee silloin kestettävämpää ja myös uhrautumisen arvoista, kun opiskelemme uudestaan kreikkalaisia klassikkoja.” [7]. Nämä esimerkit riittävät osoittamaan sen, kuinka kristityn ei kannata heittäytyä yksipuolisesti esim. ”kansallis-konservatiivisen” politiikan tukijaksi ”globaalia vihervasemmistoa” vastaan. Kumpikin saattaa pohjimmiltaan suhtautua yhtä penseästi evankeliumiin. Ympäristöpolitiikassakin luterilainen regimenttioppi puolustaa paikkaansa.

Lehtisen ja Sunicin traagisuuteen nojautuva toivon ”uushylkääminen” ei ole mitään uutta. CS Lewis käsitteli asiaa esseessään Turhuudesta: ”Nähdäkseni tästä tarkoituksettomuudesta avautuu kolme, ja vain kolme, ajattelun linjaa. Ensinnäkin te voitte yksinkertaisesti ’ottaa sen sellaisenaan’. Teistä voi tulla johdonmukainen pessimisti, jollainen lordi Russell oli kirjoittaessaan kirjansa The Worship of a Free Man, ja voitte perustaa koko elämänne sille, mitä hän kutsui järkkymättömän epätoivon lujaksi perustukseksi”. [8] Epätoivo elämässä kestämisen perustana esiintyy myös kaunokirjallisuudessa. Yksi esimerkki on Solzenitzyn romaanin Ensimmäinen piiri viimeisillä sivuilta kun Stalinin ajan ykkösluokan vankeudessa (”ensimmäisessä piirissä”) olleita aivotyöläisiä lähdetään kuljettamaan kurjemmalle pakkotyöleirille, mistä ei enää ollut paluuta.

Eskatologinen ekoteologia

Ympäristökriisin kontekstissa sekulaari media pitää esillä termejä ”eskatologia” tai ”apokalyptiikka” eikä niitä tarvitse erityisesti perustella, sillä varsin moni pitää todennäköisenä, että nykyisen kaltainen teknisesti kehittynyt yhteiskunta tulee tiensä päähän 50–100 v. aikajänteellä, kenties paljon aikaisemminkin. Termien merkityksen ja tapahtumien lopputuloksen sisällöstä on tietysti voimakasta erimielisyyttä suhteessa käsitteiden kristilliseen sisältöön. Kysymys vallasta tai hallinnasta on kuitenkin sekä sekulaarissa että kristillisessä eskatologiassa keskeinen. Ilmastouhkien ytimessä on pelko tilanteen riistäytymisestä pois ihmisen teknisestä hallinnasta tavalla, mikä murentaa yhteiskuntien toimintaedellytykset. Kristillisessä teologiassa on aina uskottu, että Jumala hallitsee luontoa (esim. Egyptin vitsaukset, Jeesuksen ihmeet). Käsitys luonnon roolista eskatologiassa on laajasti esillä VT:ssä ja UT:ssa, vaikka siihen ei kytkeydy nykyisen kaltaista ihmisen toiminnasta johtuvaa ympäristön saastumiseen liittyvää ulottuvuutta. Osmo Tiililä antaa kirjassaan Viimeiset tapahtumat (1952) luonnonmullistuksille roolin lopunajan ahdistuksissa:

”Ilmoitus on alun perin liittänyt luonnon tapahtumat Jumalan tahdon toteutumiseen tässä maailmassa – – voimme hyvin ajatella, että historian loppuvaiheen luonnonmullistukset tulevat olemaan yhteydessä siihen synnin valtaanpääsyyn, mikä tapahtuu Antikristuksen aikana. Emme tiedä näitä asioita, me vain aavistelemme niitä. Kokemus vahvistaa sen merkillisen tosiasian, että kun Jumalan tuomiot raskaiden aikojen muodossa erityisen selvinä tunnetaan, kun suuret sodat kauheuksineen vyöryvät yli kansojen, luontokin näyttää aivan kuin suistuvan raiteiltaan. Esiintyy epätavallisia ilmiöitä, suurta kylmyyttä ja kuivuutta tai suuria tulvia, hedelmättömiä vuosia jne.”.

Saastumista nykyisessä mielessä Tiililäkään ei vielä käsittele. Kaiken kaikkiaan on yllättävää, kuinka vähän viime vuosikymmenien suomalaisessa konservatiivisessa teologiassa on sivuttu ympäristöongelmia aidossa eskatologisessa kontekstissa. Lennart Saaren Haavoitettu planeetta (2011) on tähän asti paras kotimainen kristillinen katsaus ympäristökysymyksiin, missä käsitellään jonkin verran myös eskatologiaa. Apokalyptiikkaan liittyen mainitsen vielä David Wilkersonin kirjan Näky (1974), koska nettikommenteissa se mainitaan verraten usein. Siinä modernin ympäristöliikkeen esiinmarssi on jo selvästi nähtävissä. Luonnon olojen järkkyminen (kuumuus, kylmyys, kuivuus, sateet) on kirjassa osa Jumalan tuomioita, joita Wilkerson piti toisaalta yliluonnollisina, mutta hän piti myös mahdollisena, että ne voisivat jotenkin liittyä jo 1960–70-luvuilla huolta herättäneeseen ympäristön saastumiseen. Wilkerson asenne ympäristönsuojelua kohtaan oli selkeästi myönteinen eikä ympäristöliikkeen ja Yhdysvaltain kristillisen oikeiston vastakkainasettelusta näy kirjassa jälkeäkään.

Kristillinen toivo ja vastuu

Uuden testamentin perusteella on selvää, että kristillinen toivo perustuu Jeesuksen ylösnousemukseen “Hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään ja antanut meille elävän toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista.” (1. Piet. 1:3) ja sen pohjana on risti ”Meillä on täysi oikeus astua sisälle kaikkein pyhimpään koska Jeesus on uhrannut verensä” (Heb. 10:19-20). Tämä on kristillisen toivon todistuksen ydinsisältö. Kristillinen vastuu ympäristöstä on ”viljelyn ja varjelun” lisäksi helppo motivoida myös omistajuudesta: ”Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maanpiiri ja ne, jotka siinä asuvat.” (Ps. 24:1-2) tai soveltaa ympäristöön yksinkertaisesta sanaa ”Älkää väsykö tekemästä sitä, mikä hyvää on.” (2. Tess. 3:13). On tärkeää huomata, että kristillinen toivo ja vastuu kulkevat käsi kädessä, koska kummassakin on kyse siitä, että tekomme, pienetkin, ovat merkittäviä Jumalan edessä. Tämä on paluuta Lutherin opetukseen siitä kuinka käskyjen noudattaminen (=ympäristön suojelu) miellyttää Jumalaa. Tämän eskatologinen antiteesi on ”koska laittomuus (=toivottomuus/vastuuttomuus) pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus” (Matt. 24:13).

Arjen henkilökohtaisissa valinnoissa kristityllä ei ole yliluonnollista tietoa hyvistä vaihtoehdoista. Harva suuren mittakaavan ratkaisuyritys ympäristöongelmiin on vain siunauksellinen, mutta jotkut ovat selvästi parempia kuin toiset. Henkilökohtaisella tasolla erityisesti ns. suuria pohjavalintoja, mitkä vääjäämättä ohjaavat siitä seuraavia valintoja, kannattaa miettiä tarkasti ympäristövaikutusten kannalta. Näitä ovat asuinpaikka, asumismuoto, asumisen/työn edellyttämä liikkuminen, mahdollisuudet etätyöhön, uudisrakennuksissa lämmitysmuoto, vanhoissa tekniset päivitysmahdollisuudet, taloyhtiöissä osallistuminen energiatehokkaisiin ratkaisuihin, ruokavalio jne. Näissä asioissa maallikonkin kannattaa ottaa taskulaskin tai excel esille ja konsultoida asiantuntijoita. On kuitenkin monia arkeen liittyviä asioita joita harvoin lasketaan ympäristökuormitukseen mukaan. Yksi sellainen on kaltaiseni julkisen sektorin ympäristötutkijan palkkaus, minkä vaatimien verotulojen eteen pitää kaataa kuukaudessa melko monta puuta, keittää paljon sellua ja rahdata se maailmalle. Sitten kelpaa ympäristötutkijan palkallaan tehdä ”ekovalintoja”.

Kristillinen todistus

Kristillinen todistus on aina vaikeaa, mutta ympäristökriisi voisi periaatteessa antaa sille uusia mahdollisuuksia myös julkisessa tilassa. Mutta kuten tiedetään, myös esteet ovat suuria. Edellä kuvatuista sekulaarien ryhmästä ”toiveikkailla” usein on vahva identiteettipoliittinen lataus, mikä vaikeuttaa suuresti Kristuksen vastaanottamista. Lauri Vartiainen tiivisti hyvin Perusta-lehden numerossa 1/2020 kristinuskon valuviat 30 v. punavihreän joogaavan cityvegaaninaisen näkökulmasta: juuri mikään kristillisessä uskossa ei mahdu hänen maailmankuvaansa. Silti hänelle voidaan esittää kiusallinen kysymys, onko hänen toiveikkuudellaan muita perusteita kuin toivon tarve. Vai olisivatko Jeesuksen sanat ”Ihmiset menehtyvät pelätessään ja odottaessaan sitä mikä maanpiiriä kohtaa” realistisempi näkemys tulevaisuudesta? Sekulaarin toivon pitänee haalistua ennen kuin kristillinen toivo alkaa kelpaamaan. Traagisuuteen taipuvaisillekin kristillisessä uskossa on näkökulmia, mitkä voivat heitä puhutella. ”Kirottu olkoon maa sinun tähtesi. Vaivaa nähden sinun pitää elättämän itseäsi siitä koko elinaikasi; orjantappuroita ja ohdakkeita se on kasvava sinulle, ja kedon ruohoja sinun on syötävä. Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen” (1. Moos. 3:17-19). Harvoin teologiassa esiintynyt näkökulma teolliseen vallankumoukseen on se, että kyseessä on laajamittainen yritys kumota tämä kirous, siis välttää verta, hikeä ja kyyneleitä. Lopputulos voi kuitenkin olla sama kuin israelilaisten yritys lyhentää Jumalan säätämää 40 vuoden erämaavaellusta. Yritys epäonnistui ja leiriin palattiin verissä päin. Tähän traagikot voivat ainakin osittain yhtyä, he harvoin uskovat ilmaisiin lounaisiin.

Kaiken edellä sanotun jälkeen täytyy todeta, että teologiasta ei koskaan saa tulla ekoteologiaa, mikä peittää ristin ja ylösnousemuksen sanoman. Täyttymys ei ole ympäristöongelmien ratkaiseminen täällä vaan uusi Jerusalem, missä ei ole kirousta, kuolemaa eikä ympäristön saastumista. Täällä joudutaan aina tyytymään ympäristöongelmien hallinnointiin tekniikoilla, mitkä usein ratkaistessaan yhden ongelman luovat uuden, suuremman tai pienemmän, toisaalle. Siksi kuoleman varjo, risti, seuraa kristittyä ajassa loppuun asti. Se voi kuitenkin myös rohkaista ympäristöongelmien mittakaavan edessä toivottomuuteen vaipuvaa kristittyä. Lopetan katkelmaan Solzenitsynin elämästä:

”Hän oli Stalinin vankina Siperiassa Gulagin ojennusleirillä. Eräänä päivänä, kun hän raatoi alle nolla-asteisessa säässä, hänen kestokykynsä viimein loppui. Hän heitti pois lapionsa, lyyhistyi penkille ja odotti vartijan hakkaavan hänet kuoliaaksi. Hän oli nähnyt niin käyvän toisille ja odotti ensimmäistä iskua. Ennen kuin näin pääsi käymään, riutunut vankitoveri lähestyi hiljaa Solzenitsynia. Selittämättä sanallakaan vanki raaputti mutaan ristin ja kiiruhti tiehensä. Solzenitsynin tuijottaessa kahta maahan raaputettua viivaa ristin sanoma alkoi puhutella hänen epätoivon tunnettaan. Sillä hetkellä hän tiesi, että oli olemassa jotakin Neuvostoliittoa suurempaa. Hän tiesi, että koko ihmiskunnan toivo oli edustettuna tuossa yksinkertaisessa ristissä. Ja ristin voimasta kaikki oli mahdollista. Solzenitsyn tarttui lapioonsa ja palasi hitaasti työhönsä.” [9].

Panu Rantakokko, Dosentti

Kirjoittaja on erikoistutkija Terveyden- ja Hyvinvoinnin laitoksella. Erikoisalana kemiallinen analytiikka ja ympäristömyrkkyjen terveysvaikutukset ja pitoisuudet ihmisessä ja ympäristössä.

Kirjoitus pohjautuu esitykseen, jonka kirjoittaja piti Kansanlähetyksen Apologiaforumissa huhtikuussa 2020. Artikkeli on julkaistu Perusta-lehdessä 5/2020.

Viitteet

  1. www.vihrealanka.fi/henkilöt/taivaan-arvoitukset
  2. www.arkkipiispa.fi/puheet/toivon-kirkko-ja-kirkon-toivo/
  3. www.greenpeace.org/finland/blogit/868/mita-jos-ilmastonmuutos-vie-meilta-luottamuksen-tulevaisuuteen/
  4. www.hs.fi/nyt/art-2000006344757.html
  5. www.yle.fi/aihe/artikkeli/2019/06/28/pakko-sanoa-pakko-olla-hiljaa-ilmastokriisini-nyt
  6. www.medium.com/@iljalehtinen/toivottomuuden-puolesta-5a86266eae4d
  7. www.sarastuslehti.com/2020/05/04/tomislav-sunicin-haastattelu/
  8. Entisen ateistin kristillisiä esseitä, s. 78-79
  9. Pete Graig, Jumala äänettömällä, s. 77

 

 
Perusta artikkeli