”Surevien, erityisesti leskien, kohtelu on välillä ollut tahditonta”

Kuva: Kirkon kuvapankki/Kirkkohallitus

Pro gradu –tutkielman Itä-Suomen yliopistossa tehnyt Kanerva Vaakanainen yllättyi, miten paljon seurakuntien toimintamallit vaihtelevat läheisensä menettäneiden tukemisessa. Sielunhoitoa saadakseen pitää olla itse aktiivinen.

Kanerva Vaakanainen perehtyi tutkielmassaan sielunhoidollisuuden kokemiseen suruprosessissa. Aineiston hän keräsi haastattelemalla viittä läheisensä menettänyttä naista.

Keskusteluissa oli esillä myös hengellisyyteen ja jumalasuhteeseen liittyviä asioita, vaikka niistä ei varsinaisesti kysytty haastateltavilta.

Sielunhoitoa haastateltavat olivat saaneet monin eri tavoin, mutta ilmankin oli jääty.

− Kysyntä ja tarjonta eivät aina kohdanneet. Saatu sielunhoito oli tullut tarpeeseen, mutta sitä olisi saanut olla enemmänkin. Haastateltavilla oli ollut tilanteita, joissa he olisivat erityisesti tarvinneet sielunhoitoa, mutta juuri sillä hetkellä sitä ei ollut saatavilla.

− Kaikki eivät koe sururyhmiä omikseen vaan kokevat yksityisemmän keskustelun auttavan heitä.

Vaakanainen huomasi käytäntöjen vaihtelevan suuresti eri seurakuntien kesken.

− Läheisensä menettäneen pitäisi itse olla aktiivinen osapuoli, jotta saa sielunhoitoa. Se voi olla ongelmallista, koska harvalla on voimavaroja etsiä apua. Näissä tilanteissa voi vain toivoa löytyvän tukijoita ja ystäviä, jotka ottavat seurakuntaan yhteyden surevan puolesta.

Vaakanaisen mielestä seurakuntien pitäisi yhtenäistää toimintamallejaan ja varata riittävästi resursseja sururyhmien järjestämiseen. Yhtä lailla olisi tarjottava mahdollisuuksia kahdenkeskisiin keskusteluihin.

− Molempia tarvitaan, yhdessä ja erikseen.

Seurakunnan merkitys sielunhoidon tarjoajana ei sovi väheksyä.

− Pappien ja diakonien kanssa käydyt keskustelut ja seurakuntien sururyhmien antama tuki ja lohdutus auttoivat selviytymisessä ja suruprosessissa. Sururyhmissä käyneet haastateltavat kokivat saaneensa riittävästi apua ja tukea suruunsa.

Vaakanainen arvioi tutkimuksensa tärkeimpien tulosten liittyvän sielunhoidon merkitykseen.

− Surevat pitivät sielunhoidossa tärkeimpänä sitä, että saivat puhua surustaan, tunteistaan sekä kokemuksistaan. Sielunhoitajan tärkeimpiä taitoja olivat kuunteleminen, läsnäolo ja lohduttaminen.

− Surevat siis arvostivat kuunteluun ja keskusteluun painottuvaa sielunhoitoa eli dialogista sielunhoitoa.

Myös perheeltä ja ystäviltä saadulla tuella on sielunhoidollinen merkitys.

− Aina ei löydä sanoja surevalle, mutta niissä tilanteissa jo läsnäololla on lohduttava vaikutus. Kädestä pitäminen tai halaaminen kertoo välittämisestä ja osanotosta. Tällaisella eleellä voi olla iso merkitys surevalle.

Vaakanainen ihmettelee tutkimuksensa loppusanoissaan sitä, että kuolema on vielä suomalaisessa yhteiskunnassa tabu.

− Surevien, erityisesti leskien, kohtelu on ollut välillä tahditonta.

− Itseäni kosketti se, että läheisensä kuoleman kokenut menetti myös sosiaalista verkostoaan. Pariskunnat eivät kutsuneet leskiä kyläilemään. Heitä jopa välteltiin. Tämä tuli ilmi muissakin tutkimuksissa, toteaa Kanerva Vaakanainen, joka on tällä hetkellä mm. Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistyksen, Ukri ry:n, puheenjohtaja. Kuva: Chris-Tomas Konieczny