Yleinen: Tuomas Enbuske kuvaa luterilaista uskoaan: ”Ei kielilläpuhumista, ei ikoneja, ei suitsukkeita – Sana riittää”

Sari Wagner: Löysin kutsumukseni sielunhoitajana ensimmäisestä kotimaastani Sveitsistä

 

Sveitsiläissuomalainen Sari Wagner on sukunsa ensimmäinen pappi.

Teologian väitöskirjansa epikleesirukouksista tehnyt Sari Wagner rakastaa työtään Sveitsissä, jossa luterilaisuutta ei juurikaan tunneta, ja jossa kirkkoon kuuluminen on aina tietoinen valinta.

– En koskaan aikonut papiksi, vaikka tietysti myöhemmin näen papiksi ryhtymisen selkeänä johdatuksena. En ollut lukenut toisesta pääsykoekirjasta kuin 30 ensimmäistä sivua. Ajattelin vain, että jos pääsen läpi, niin se on sitten Jumalan kutsu.

Näin kertoo sveitsinsuomalaiseen perheeseen syntynyt Wagner, joka on sukunsa ensimmäinen pappi. Sittemmin myös yksi siskoista on päätynyt toimimaan teologina Skotlannin reformoidussa kirkossa lapsi- ja perhetyössä, ja toinen sisko on Suomen Vapaakirkon ainoa musiikkipastori.

Dei  Eurovaalit neliöb. 7.5.-3.6.

Wagnerille kristillisyydessä on erityisen tärkeää Jumalan armo ja rakkaus, mutta myös ekumenia. Jälkimmäistä tarvitaan Sveitsissä, jossa ei ole virallista valtionuskontoa, ja jossa perustuslaki takaa uskonnonvapauden. Vuoden 2018 väestölaskennassa katolilaisia oli 35 prosenttia, reformoituja 23 prosenttia ja muita kristittyjä kuusi prosenttia väestöstä. Muslimeja oli viisi prosenttia, juutalaisia 0,2 prosenttia ja muita uskontoja kannatti reilu prosentti väestöstä. Uskontokuntiin kuulumattomia oli 28 prosenttia väestöstä.

                      Monien muiden länsimaiden tapaan kristittyjen osuus onkin viime vuosina ollut Sveitsissä selvässä laskussa ja uskontokuntiin kuulumattomien osuus nopeassa kasvussa. Mutta vaikka kristillisyys ohenee, niin silti Wagnerin mukaan niin sanottuja hyviä perinteisiä arvoja liputetaan.

– Sveitsi on melko patriarkaalinen, eikä asioita lähdetä helposti laittamaan uusiksi. Siksi esimerkiksi krusifiksit vaelluspoluilla ovat tuttu näky, samoin kuin Maria-patsaat katolisilla alueilla. Jos joku sanoisi, että alttari tai risti pitää poistaa, siihen ei todennäköisesti ryhdyttäisi. Perinteitä halutaan arvostaa ja vaalia, ja jos joku risti on ollut jossain aina, niin on helppo todeta, että ei se ole ikinä ketään haitannut, eikä tarvitse haitata jatkossakaan.

Reformoitu kirkko työpaikkana

Wagnerin mukaan Sveitsistä löytyy paljon kirkkoon kuuluvia itsensä liberaaleiksi luokittelevia ihmisiä, ja hurmoshenkisyyttä sekä karismaattisuuttta kavahdetaan helposti. Luterilainen kirkko on sveitsiläisille vieras aivan kuten reformoitu kirkko tavalliselle suomalaiselle kirkossakävijälle.

– Toisaalta reformoidut itse saattavat käydä myös muissa kirkonmenoissa, kuten metodistikirkossa, sillä suurin osa ihmisistä ajattelee, ettei se ole lopulta niin tärkeä juttu.

                      Muutenkin reformoidun kirkon toiminta poikkeaa vahvasti esimerkiksi luterilaisuudesta ja katolisuudesta, joissa molemmissa kirkon traditio pohjaa vahvasti muun muassa tunnustuskirjoihin.

– Reformoidut kirkot ovat itsenäisiä eikä niillä ole pakollista kirkkokäsikirjaa, eikä myöskään yhteisesti hyväksyttyjä tunnustuskirjoja. Tästä syystä kirkoissa on paljon vapautta toimia. Naispappeus hyväksytään yleisesti, ja papiksi voidaan etsiä seurakunnan oman halun ja tarpeen mukaan joko liberaalia tai konservatiivista pappia, Wagner kertoo.

                      Hän itse työskentelee Bernin kantonissa Langenthalissa, jossa 40 prosenttia työajasta on seurakuntatyötä ja 20 prosenttia vanhainkodin laitospappina toimimista.

– Rakastan työtäni erityisesti vanhusten parissa. Toisin kuin hoitajilla, minulla on aikaa olla läsnä, istua vaikka puolitoista tuntia huoneessa vanhuksen vieressä ja vain kuunnella. Saan kuulla uskomattomia tarinoita heidän elämästään ja minua liikuttaa erityisesti se, että vanhukset jakavat minulle asioita, joita ovat kantaneet taakkana sisällään pahimmassa tapauksessa puoli vuosisataa. On etuoikeus olla siinä hetkessä tukemassa heitä ja myötäelämässä heidän tunteitaan, Wagner toteaa.

Seurakuntalaisten ikärakenne Sveitsin reformoidussa kirkossa onkin hyvin samankaltainen kuin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Nuoremmassa sukupolvessa ei juurikaan ole tapakristittyjä.

– Pääosa aktiiviseurakuntalaisista on selkeästi vanhempaa sukupolvea. Joukossa on myös ihmisiä, jotka käyvät tilaisuuksissa tottumuksesta, koska ovat tehneet niin lapsesta saakka. Heidän kohdallaan joulu vetää kirkkoon täälläkin, samoin kuin pyhäinpäivä. Nuoremmassa sukupolvessa ei juurikaan ole tapakristittyjä, vaan usko on heille tietoinen valinta, Wagner toteaa.

                      Toimitusten osalta eroavaisuuksia luterilaiseen kirkkoon löytyy sen sijaan runsaasti.

–  Rippikouluun ja konfirmoitaviksi pääsevät vain ne, jotka ovat käytännössä osallistuneet uskonnonopetukseen. Kouluissa uskonto ei ole pakollinen oppiaine. Uskonnonopetuksen erikoisuus on se, että uskonnonopetus tapahtuu joissakin kantoneissa seurakunnan tiloissa, ja siitä huolehtivat kirkon työntekijät, yleensä pappi, katekeetta tai diakoni, jonka työalana on nuorisotyö. Tunnit ovat ainakin joissakin kantoneissa ekumeenisia, eli niillä ei voida opettaa pelkästään reformoitua oppia, vaan esiin tuodaan vahvasti myös katolilaisuus, Wagner kertoo.

                      Toisaalta konfirmaation merkitys ei reformoidussa kirkossa ole yhtä suuri kuin luterilaisessa, se ei ole edellytys esimerkiksi kummiksi pääsemiseksi, vaan reformoituun kirkkoon liitettävän lapsen kummi voi yhtä hyvin olla myös uskonnoton tai katolilainen.

Lisäksi myös hautajaiset eroavat luterilaisen kirkon perinteestä.

– Sveitsissä on vallalla ajattelu, että hautajaiset on tarkoitettu lähipiirille surun käsittelyyn. Siitä huolimatta en hautaa ketään reformoiduin menoin, ellei se ole ollut ihmisen oma tahto. Papilla on tässäkin asiassa paljon itsenäisyyttä, ja ylipäätään toimintamme reformoidudssa kirkossa sisältää hyvin vähän minkäänlaista korkeakirkollisuutta, Wagner toteaa.

                      Reformoidussa kirkossa toimimisesta huolimatta Wagnerilla on kuitenkin vahvat siteet myös luterilaiseen kirkkoon, erityisesti Suomalainen kirkko Sveitsissä (SKS) tekemän työn kautta. SKS on osa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ulkosuomalaistyötä, jonka toiminnan tavoitteena on Sveitsissä ja Liechtensteinissa asuvien suomalaisten, heidän perheidensä ja Suomen ystävien hengellisen elämän tukeminen heidän omalla äidinkielellään.

– On hienoa, että voin tarvittaessa tuurata myös SKS:n pappeja heidän tilaisuuksissaan ja toimituksissaan, ja pitää näin yllä vahvaa suhdetta myös Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, Wagner sanoo.

Tie Suomesta Sveitsin reformoidun kirkon papiksi

Wagner syntyi sveitsiläisen isän ja suomalaisen äidin perheeseen. Perhe muutti Suomeen Wagnerin ollessa 1,5 vuoden ikäinen.

– Kasvoin ja kävin kouluni Suomessa, kunnes 90-luvulla tulin yhdeksi kesäksi au pairiksi Sveitsiin. Seuraavana kesänä päädyin töihin sveitsiläiseen mielisairaalaan. Viihdyin niin hyvin syntymäkaupungissani Liestalissa, että kirjoitin kotiin kirjeen jossa ilmoitin, että en tulekaan syksyksi kotiin, Wagner muistelee pilke silmäkulmassaan. Suomeen Wagner palasi vasta viiden vuoden kuluttua iltalukioon.

– Suomessa kului lähes 16 vuotta. Opiskelin ensin diakoni-sosionomiksi (AMK), jonka jälkeen jatkoin teologian opintoihin, ja siitä edelleen jatko-opiskelijaksi. Teologian tohtoriksi väittelin pari vuotta takaperin.

                      Jatko-opintojen aikana Wagnerin tie vei Saksan ja Itävällan kautta takaisin Sveitsiin.

– En pystynyt saamaan Sveitsistä vakituista virkaa, koska minulta puuttui vikariaatti Sveitsissä.  Tästä syystä olin ensin pappina Solothurnissa vain määräaikaisella sopimuksella, joka uusittiin aina uudestaan. Lisäksi toimin diakonina, jonka työalana olivat lapset ja nuoret. Toisin kuin Suomessa, diakonin työnkuva vaihtelee suuresti riippuen työalasta.

Nykyiseen virkaansa päätymisen Wagner kokee selkeänä johdatuksena.

– Olen toiminut vakituisessa papin virassa viime vuoden elokuusta lähtien, kun sain suoritettua vaadittavan vikariaatin. Tätä ennen olin myös Itävallassa papin sijaisena suomalaisessa seurakunnassa. Olisin voinut jäädä sinne, mutta äitini pyynnöstä päädyin Sveitsiin. Tällä kaikella oli vahva tarkoitus, sillä kun äiti pari vuotta myöhemmin sairastui, pystyin kulkemaan hänen rinnallaan diagnoosin saamisesta viimeisiin hetkiin saakka, niin tyttärenä kuin pappina.