Kirjoittanut
Liikuntaa harrastavat ja yhdessä maratonin juosseet, parisuhdetyössä mukana olevat Sari ja Juha Savela eivät usko avioliitossa pikavoittoihin. Suhteen eteen on nähtävä vaivaa ja toisen erilaisuus on hyväksyttävä.
Kun oikeustieteitä Helsingissä opiskeleva Juha Savela makasi vakavasti sairaana teho-osastolla, hän joutui päästämään irti haaveestaan saada elää joskus onnellista perhe-elämää – tai ylipäätään edes ihan tavallista harmaata arkea. Tunnistamaton sairaus oli johtanut vasta parikymppisen miehen sydämen pysähtymiseen. Kun syy eli autoimmuunisairaus löydettiin, saatiin sopiva lääkitys ja toipuminen alkoi. Juha pystyi palaamaan opintojensa pariin.
Joitakin vuosia myöhemmin hän törmäsi kristillisessä opiskelijajärjestössä itseään kahdeksan vuotta nuorempaan Sariin. Yhteisten ystävien häävalmisteluiden yhteydessä Sari ja Juha tutustuivat lähemmin. Yllättäen he huomasivat heitä yhdistävän hengellisten asioiden lisäksi samankaltaiset harrastukset, kiinnostuksen kohteet ja taustat. Juha ihastui Sarin kauneuteen, temperamenttiin ja huumorintajuun. Sariin teki vaikutuksen miehen määrätietoisuus ja laaja yleissivistys. Juha oli opiskellut jo kaksi eri tutkintoa ja asui omillaan. Palaset loksahtelivat kohdalleen, ja puolen vuoden seurustelun jälkeen heidät vihittiin Huopalahden kotikirkossa vuonna 1989.
Kahden aikuisen liitto
Sari on arvostettu median moniottelija. Hänen ajatuksiaan on kuultu muun muassa Radio Dein Jälki-istunnossa, ja hän on toimittanut kirjaansa perustuvaa Minun rukousmatkani -sarjaa. Lisäksi hän toimii Seurakuntalainen.fi -sivuston päätoimittajana sekä valokuvaa ja kirjoittaa. Juha on luonut uraa hallinnon ja talouden parissa.
Mukavaa vastapainoa henkiselle työlle pari on saanut kahdenkeskisillä lenkeillä, jotka nykyisin taittuvat kävellen tai pyörän selässä.
Avioliittoon on syntynyt kolme lasta, parisuhdettaan he kiittävät onnistuneeksi.
– Meillä on keskusteluyhteys ja pystymme puhumaan vaikeistakin asioista, Sari toteaa.
Juha kertoo, että he pyrkivät myöntämään omat virheensä ja tekemään muutoksia käyttäytymiseen. Usko ja rukous ovat auttaneet, kun omat voimat ovat olleet koetuksella. Näin kävi kymmenisen vuotta sitten, kun molemmilla todettiin uupumus.
– Jumala on kuitenkin pitänyt meistä hyvää huolta. Mitään yhtäkkisiä ”hypejuttuja” emme ehkä uskossa ollessamme ole kokeneet, mutta pitkässä juoksussa olemme saaneet monia siunauksia, Juha sanoo kiitollisena.
Tahtominen on sitoutumista
Yli kolmekymmentäkaksi vuotta kestänyttä liittoa on myös ravisteltu.
– Eräässä vaiheessa etäännyimme toisistamme. Minä olin kokenut voimakkaan hengellisen uudistumisen ja kävin omia prosessejani läpi, Sari avaa.
– Muutos minussa aiheutti sen, että meille tuli kitkaa. Aloin tökkiä Juhaa, että sinunkin pitäisi lähteä muutoksen tielle.
Avioliittotapahtumaan osallistumista vuonna 2002 oli pohdittu ja pohjustettu jo vuosia.
– Yksi oivallus tällä matkalla on ollut se, että vain itseään voi muuttaa, ei toista, Juha summaa.
– On oikeastaan siunaus, ettemme etukäteen tiedä, mitä kaikkea elämä tuo tullessaan. Jos tietäisimme, se musertaisi meidät.
Avoimuus ja anteeksianto
”toinen ei hylkää eikä jätä, vaikka otamme ongelmat avoimesti esille.”
Parempi Avioliitto ry:n luennoitsijoina, parisuhdetyöntekijöinä ja tukiparina toimineet Sari ja Juha myöntävät, että heilläkin on jouduttu opettelemaan, kuinka riidellä rakentavasti. Juhan pohjoispohjalaisessa lapsuudenkodissa ei ääntä juuri korotettu, oli ikään kuin sanaton sopimus, että kaikki tässä kuitenkin yrittävät parhaansa.
– Asiat on silti puitava läpi, kun erimielisyyksiä tulee. Tärkeintä on perusluottamus siihen, että tämän vuoksi eivät kengänkannat lähde eri suuntiin. On hienoa tietää, että toinen ei hylkää eikä jätä, vaikka otamme ongelmat avoimesti esille.
Stadin katuja tallannut Sari toivoo, että on oppinut toimimaan viisaammin kuin hänen lapsuudenkodissaan tehtiin. Ilmapiiri oli ajoittain riitaisaa, eikä erimielisyyksiä selvitetty kunnolla.
– Me olemme Juhan kanssa molemmat temperamenttisia, eli yhteenotot voivat olla meillä aika kiivaitakin välillä, hän nauraa.
– Mutta me myös lepymme nopeasti sekä osaamme pyytää ja antaa anteeksi.
Sitoutumisen pelko
”Raamatussakin todetaan, että antaessaan saa.”
Savelat ovat huomanneet, että vaikeus sitoutua on nykyajan ilmiö.
– Syynä voivat olla pelko ja sitoutumisen esteet. Tai ihanne siitä, että jossain on henkilö, joka sopii minulle vielä paremmin. Silloin on ikään kuin takaovi vähän raollaan koko ajan. Keskenkasvuisuuskin voi muodostua haitaksi, Sari luettelee.
– Avioliitto on kestävyyslaji, Juha napauttaa.
Hän osaa vakavan sairauden kokeneena ja kuolemanporteilla käyneenä arvostaa ihan arjenharmaita päiviä, sellaisia hän teho-osastolla maatessaan itse asiassa Jumalalta pyysikin.
– Asenne avioliitossa ratkaisee sen, lähdenkö ottamaan vai antamaan. Totta kai omista tarpeistaan täytyy pitää huolta, mutta jos olen koko ajan ottamassa, voi olla, etten saa sitä mitä odotan. Raamatussakin todetaan, että antaessaan saa. Jos haluan rakentaa yhteistä hyvää ja auttaa puolisoani, silloin on paremmat edellytykset onnistua, kuin että lähtisin itse vaan koko ajan velkomaan.
Saveloiden haastattelu on alun perin julkaistu Radio Dein ystävien Aalloilla-lehdessä (1/2022). Tilaa itsellesi näytenumero.
Kuuntele Sari ja Juha Savelan haastattelu Tahdotko?-ohjelmassa: radiodei.fi/tahdotko
Kuva: Saveloiden albumi
