Sananvapauden varjossa

 

Pohjoiskorealaisia osoittamassa kunnioitusta maan poliittisten johtajien Kim II Sungin ja Kim Jong IIin patsaalle. Kuvituskuva: iStockphoto

Dosentti Timo Eskola pohtii artikkelissaan sananvapautta – aikamme kiistakohtaa.

Olemme joutuneet huomaamaan, että sananvapauden varjolla tehdään paljon pahaa kanssaihmisille. Silloin koko periaate joutuu kyseenalaiseksi. On tärkeätä pohtia esimerkiksi vihapuheen muotoja, vaikka rikoslaki näyttää tulevan jo nyt hyvin toimeen ilman tuota käsitettä. Toisaalta sananvapaus on myös suojaava varjo. Se antaa turvan sille, että vapaassa yhteiskunnassa säilyy mielipiteenvapaus. Sananvapaus torjuu totalitarismia. Ero näiden kahden laidan välillä on tärkeä.

Perustuslain betonilaatta

Eräässä mielelessä sananvapaudesta keskusteleminen on hieman erikoista. Meille se on ollut itsestäänselvyys vuosikymmeniä. Jo Suomen perustuslaki toteaa kohdassa Perusoikeudet (12 §): “Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Tarkempia säännöksiä sananvapauden käyttämisestä annetaan lailla.” Näistä oikeuksista on opetettu koulussa ja ne ovat usein olleet esillä julkisessa keskustelussa.

Jos joku yrittää rajoittaa sananvapautta, pyrkimystä on pidetty yksinvaltaisena. Se ei sovi demokraattiseen yhteiskuntaan. Rikoslaki kyllä pitää huolen siitä, että puhe ei saa olla toista loukkaavaa. Ja jos joku kokee tulleensa loukatuksi, hän voi vetää pahanpuhujan oikeuteen.

Tämä on kristilliseltä pohjalta nousevien länsimaiden konsensus. Kun YK:ssa toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettiin ihmisoikeuksien julistusta (1948), 19. artikla sanoi:  “Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.” Samalla yleissopimuksessa korostetaan, että mielipiteen- ja sananvapauden käyttö tuo mukanaan vastuun. Erillisessä artiklassa rajoitetaankin sotapropagandaa sekä syrjintään, vihollisuuksiin tai väkivaltaan yllyttämistä.

Euroopan ihmisoikeussopimus (1950) on samaa mieltä, ja Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (1966) toteaa muun muassa (19. artikla): “1. Jokaisella on oikeus mielipiteen vapauteen ilman ulkopuolista puuttumista”.

Nyt perustuslaki kuitenkin vapisee. Elämme yhteiskunnassa, jossa eräät vaativat kansalaisia julkisesti tilille vääristä mielipiteistä. Jopa yksi väärä lause saattaa maksaa viran. Mitä on tapahtumassa?

Julkinen kirje keskustelun vaientajille

Jännite nousi huippuunsa, kun 153:n tieteen tekijää ja taiteilijaa julkaisi Yhdysvalloissa tekstin “Kirje oikeudesta ja avoimesta keskustelusta”. Tilanteen laukaisi kiista rasismista. Mielenosoitusten yhteydessä on kaadettu patsaita ja kirjoitettu historiaa uusiksi. Asetelma on kuitenkin saanut voimaa muualta, länsimaissa postmodernilla aikakaudella vaikuttaneesta identiteettipolitiikasta. Julkilausumassa kiinnitetään huomiota siihen, että ajattelua ja puhumista vahvasti rajoittava toiminta, vaientamiskulttuuri tai “cancel culture”, kuten sitä siellä nykyään nimitetään, on kriisiyttänyt keskustelun sananvapaudesta. Luennoitsija voidaan hyllyttää väärän sanan käytöstä. Kirjaa voidaan vaatia pois markkinoilta, koska se jonkun mielestä sisältää vääriä mielipiteitä.

Sananvapautta ei tarvitse keksiä uudelleen. Sananvapauden perusteet on länsimaissa paalutettu monessa vaiheessa vuosikymmen toisensa jälkeen. Vaikka postmoderni kulttuurisegmentti – ja osa toimittajista sen mukana – on historiatonta, meidän ei tarvitse olla sitä. Aikamme keskustelua on käytävä rohkeasti nimenomaan sananvapauden pitkän perinteen valossa.

Miksi julkilausuman kirjoittajat sitten esittävät, että julkista tilaa ohjaavat sosiaalisen median “häpäisemisen ja pannaan julistamisen” eli osrakismin periaatteet? Oma aikamme ja erityisesti marginaaliryhmien ajama rajoituskulttuuri hakee toisenlaista oikeutta. Tämän päivän esimerkeille on tyypillistä, että niiden kohdalla juuri kukaan ei voi vetää toista oikeuteen kunnianloukkauksesta. Yleensä kyse on vääristä mielipiteistä. Tästä kertovat myös aikamme kohuesimerkit. “Journalisteja kielletään kirjoittamasta tietyistä aiheista; professorit joutuvat tutkinnan alaisiksi, koska ovat lainanneet tiettyä teosta kirjallisuuden luennolla; tutkija erotetaan, koska hän on jakanut toisille vertaisarvioidun akateemisen tutkimuksen”, kannanoton tekijät kirjoittavat.

Arvokonfliktin keskellä

Näin olemme päätyneet ristiriitaan yllä mainittujen ihmisoikeussopimusten kanssa. Kun sukupolvi sitten pidettiin tärkeänä korostaa, että kansalaisella on oikeus “mielipiteen vapauteen ilman ulkopuolista puuttumista”, nyt ulkopuolisen puuttumisen perusteella on moni ansiokas ura tieteen ja taiteen parissa ajettu karikkoon. Tämä on tapahtunut asetelmassa, jossa ei ole esitetty solvauksia tai uhkauksia. Ketään ei ole myöskään mustamaalattu tekaistuin perustein. Olemme siis aivan uudenlaisen yhteiskunnallisen ja kirkollisen keskustelun edessä.

On opeteltava tekemään ero yksilön loukkaamattomuuden ja ideologioiden suhteellisuuden välille. Yksilön oikeudet on jo nyt määritelty tarkasti laissa. Niitä tukevat ihmisoikeussopimukset. Tällä hetkellä kiistellään ankarasti kuitenkin siitä, onko jokin ideologia loukkaamaton. On avoimesti todettava, että esimeriksi gender-ideologia ei ole yleisesti hyväksyttävä “arvo”, joka kaikkien kansalaisten tulisi omaksua. Sen sijaan se on aate, jota saa kritisoida. Avoin yhteiskunta ja sen tasa-arvon ihanne merkitsevät nimenomaan sitä, että ihmiset saavat kannattaa keskenään ristiriidassa olevia näkemyksiä hyvin henkilökohtaisistakin asioista. Olennaista on vain se, että ketään ei saa yhteiskunnassa syrjiä käsitystensä perusteella. Tämä koskee kuitenkin kaikkia yhtäläisesti. Ketään ei saa syrjiä myöskään hänen uskonnollisten näkemystensä perusteella.

Koska syytösten kohteena ovat yleensä vain väärinä pidetyt mielipiteet, olemme uudenlaisten ristiriitatilanteiden edessä. Arvokeskustelu huutaa poissaolollaan siitä huolimatta, että kyse on nimenomaan arvokonfliktista.  Monet ihmiset kokevat, että jännitteissä on vastakkain kaksi perusoikeutta. Yhtäällä on sananvapaus, jonka taustalla on ajattelun vapaus. Jos näkemystä ei ole rikoslaissa kielletty, sitä saa julkisesti edustaa yhteiskunnassamme. Toisaalla on etenkin marginaaliryhmien kokema jännite sen suhteen, että kaikki yhteiskunnan tahot eivät hyväksy tasa-arvoisesti heidän identiteettiään – koskapa nämä kannattavat heidän ajattelustaan poikkeavia näkemyksiä.

Narratiivia vastaan

Aikaamme kuvaa erinomaisesti termi arvokonflikti. Yhdysvalloissa puhutaan jopa arvosodasta. Kulttuuriväki on joutunut puolustautumaan hyökkäyksiä vastaan. Uusin esimerkki on New York Timesin toimittaja Bari Weiss, joka joutui eroamaan puolustettuaan lehdessä avointa keskustelua. Hän oli kirjoittanut “narratiivia vastaan”. Aikamme kertomuksia ohjaavat vahvat arvot. Siksi keskustelun sananvapaudesta tulee avata samalla keskustelu arvoista. Avoin keskustelu on kuitenkin ollut jo jonkin aikaa mahdotonta, koska syytösten tehtailijat ovat sen kieltäneet. Jo itse keskustelun aloittaminen on nimetty syrjinnäksi ja esitetyt mielipiteet on pahimmillaan yritetty kriminalisoida.

Onko meillä yhä oikeus sanoa, mitä toiset eivät halua kuulla? Tällä hetkellä kriisi on näkyvä ja erilaisia kannanottoja on vielä mahdollista esittää. Kulttuuriväki voi sentään julkaista avoimia kirjeitään. He taistelevat sananvapauden puolesta, koska se on heille elinehto. Näissä kiistoissa on syytä muistaa, että toisinajattelu tänä päivänä vaatii rohkeutta. Kysymys kuuluu, kuka on se yritysjohtaja, valtion laitoksen päällikkö, yliopiston rehtori, puolustusvoimien prikaatikenraali, tai ministeriön kansliapäällikkö, joka uskaltaa julkisesti kannattaa YK:n periaatteita ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen lauseita sananvapaudesta? Kuka rohkenee julkilausuman tavoin kyseenalaistaa sosiaalisen median pikatuomiot Suomessa? Sitä sanavapaus odottaa.

Teksti: Timo Eskola

Teksti on julkaistu Elämä-lehdessä 9/2020

 

Aiheet