Petrus Schroderus – Laulun, uskon ja ihmisyyden äärellä

Viime vuodet ovat olleet Petrukselle ennennäkemättömän työntäyteisiä.

– Elämässä on nyt erittäin kiireinen vaihe musiikin vuoksi: keikkoja on enemmän kuin koskaan ennen. Olen siitä todella iloinen, kun tiedän, miten paljon Suomessa on työttömyyttä ja miten kovaa kilpailu tällä alalla on.

Petrus on ehtinyt tehdä kolme levyä ja lähes kolmesataa keikkaa viimeisten viiden vuoden aikana, ja tahti jatkuu. Ympäri maata kiertänyt My Story -konserttisarja on juuri päättynyt, ja keväällä se jatkaa jälleen. Sitä ennen mies suuntaa My Christmas Story -joulukiertueelle.

– Elämäni on sellaista, että keikkoja voi olla paljon yhtenä sumana, ja sitten voi olla parin viikon tauko ilman mitään.

Petruksen perheeseen kuuluu viisi lasta: kolme aikuista jo omillaan asuvaa poikaa sekä kaksi tytärtä, 13- ja 11-vuotiaat, jotka asuvat isänsä luona vuoroviikoin. Petrus on ollut naimisissa vaimonsa Suvin kanssa syksystä 2021. Perhe elää Perämeren rannasta vain muutaman sadan metrin päässä, hyvien ulkoilumaastojen keskellä. Suvista on tullut tyttöjen turvallinen ja tärkeä äitipuoli. Kotona työasiat pidetään tietoisesti sivussa, sillä Petrus matkustaa paljon ja Suvin työ keittiösuunnittelijana on sekin vaativaa.

Ukraina sydämen asiana

Säestäjänsä Tetyana Kushnirukin kanssa Petrus on tehnyt yhteistyötä jo kahdeksan vuotta. Yhteistyö kantaa myös kielen tasolla, sillä Tetyana on opettanut hänelle ukrainaa viiden vuoden ajan. Kielitaitoa tarvitaan – ja Petrus haluaa oppia sen niin hyvin kuin mahdollista. 

– Meillä on kotonani ollut oikeita maratoniharjoituksia. Saatamme jankata yhtä sanaa tuntikausia. Minulle on kuitenkin tärkeää, että lausun sen lopulta täysin oikein.

Ukrainan kansan tukeminen on ollut Petrukselle yksi hänen uransa syvimmistä ja henkilökohtaisimmista motiiveista. Hän on osallistunut useisiin Ukrainaa tukeviin konsertteihin ja lahjoittanut esiintymispalkkioitaan ukrainalaisten hyväksi. Ukrainalaiset laulut eivät ole tulleet hänelle rakkaiksi pelkästään musiikkina, vaan myös keinona osoittaa solidaarisuutta ja myötätuntoa. Petrus ei peittele tunteitaan puhuessaan sodasta.

– Venäjän hyökkäys oli niin tyrmistyttävä asia, että halusin kantaa oman korteni kekoon siten, että kaikki ukrainalaiset pääsevät konsertteihini ilmaiseksi.

Monet ukrainalaiset ovat kertoneet, kuinka laulut herättävät heissä muistoja menneestä elämästä ja kodista, jonka he ovat joutuneet jättämään taakseen.

– Kun he tulevat sanomaan, että nämä kappaleet tuovat mieleen kodin, jonka he ovat menettäneet, se on minulle paras mahdollinen kiitos.

Petrus laulaa myös perinteisiä ukrainalaisia kansanlauluja, jotka ovat taiteellisesti poikkeuksellisen korkeatasoisia. Ne vaativat esittäjältä tarkkaa kielen hallintaa ja syvää tulkintaa. Niiden eteen Petrus on valmis tekemään enemmän kuin tarpeeksi, sillä hän kokee, että juuri kieli ja sen oikea ääntäminen avaavat laulujen todellisen voiman. 

– Ukrainan kieli on rakenteeltaan aivan erilainen kuin venäjä. Niitä täytyy harjoitella paljon. Kielen oppiminen on vasta alku; sen jälkeen vasta voi alkaa keskittyä tulkintaan.

Taiteen voimalla toivoa

Petrus pohtii avoimesti sitä, millainen rooli taiteilijalla voi olla maailmassa, jossa poliittinen todellisuus ja väkivalta tuntuvat ylivoimaisilta. Silti hän uskoo, että musiikilla on merkitystä – joskus enemmän kuin ihminen itse ymmärtää.

– Artistina ei tietenkään voi ratkaista poliittisia erimielisyyksiä tai vähentää väkivaltaa. Taide voi silti antaa ihmiselle toivoa, jota kukaan ei voi riistää pois.

Toivo on hänelle käsite, jota ei sovi väheksyä, varsinkaan silloin kun ympäröivä maailma on täynnä kärsimystä.

– Toivo on valtavan tärkeä asia kaiken kauheuden ja kärsimyksen keskellä. Se muistuttaa siitä, että maailmassa on yhä kauniita asioita. Jos ihminen joutuu toivottomuuteen, se johtaa helposti nihilismiin, jossa millään ei ole mitään merkitystä, ja sillä on aina huono loppu.

Tästä syystä hän kokee voivansa tarjota laulajana hetken valoa, lohtua ja tarkoitusta ihmisille, joiden elämässä ne ovat ehkä muutoin ohutta.

Realisti maailmantilanteen keskellä

Petrus kertoo seuraavansa päivittäin politiikkaa ja maailman tapahtumia, ja hän suhtautuu niihin avoimen realistisesti. Helsingin Sanomat avautuu joka aamu, ja globaali kehitys kiinnostaa häntä syvästi. Silti hän muistuttaa siitä, kuinka todellisuuden rajat on tärkeää tunnistaa.  

– Nykytilanteessa minua huolettaa se, että ihmiset pettävät itseään. Totuus on, että tätä maailmaa ohjaa vahvimman valta – emmekä voi sitä muuttaa.

Hänen mukaansa on itsensä pettämistä kuvitella, että pieni ja voimakkaasti velkaantunut Suomi kykenisi vaikuttamaan suurvaltojen toimintaan merkittävällä tavalla. Hän huomauttaa, että keskusteluun pesiytyy ajoittain suorastaan utopistisia visioita.

– Ajatus siitä, että voisimme ohjata suurvaltojen päätöksiä, on täysin epärealistinen. Sitten esimerkiksi nämä ‘Karjala takaisin’ -huudot…ne ovat täysin järjettömiä ajatuksia, hän puuskahtaa. 

Samaan hengenvetoon hän korostaa, ettei kaikenlaista sotaa tule kuitenkaan tarkastella samalla viivalla. Kristillisestä näkökulmasta hän pitää puolustussotaa täysin oikeutettuna uskoen vaikuttamisen realististen keinojen löytyvän arjen tasolta.

– Voimme toki auttaa ruokahuollossa ja muussa humanitaarisessa tuessa. Mutta syyllistäminen siitä, mitä muiden pitäisi tehdä, on naiivia. Ehkä ne muut eivät olekaan niin humanistisia kuin kuvittelemme, vaan heillä on omat intressinsä – esimerkiksi luonnonvarat.

Samalla hän muistuttaa, että Suomessa riittää omia haasteita, jotka vaativat konkreettista huomiota.

– Meillä on aivan valtavasti valtionvelkaa. Meidän pitäisi saada Suomi kuntoon. Esimerkiksi nuorisotyöttömyys on aivan järkyttävässä tilanteessa.

Nuoret, työ ja toivon tarve

Petrus muistelee 1990-luvun lamaa kipeänä, mutta tärkeänä osana omaa elämäänsä.

– Olin 90-luvulla perheenisä, ja minulla oli silloin kaksi lasta. Lama oli pahimmillaan, ja jouduin tekemään kaikenlaisia hanttihommia, koska mitään muuta ei ollut tarjolla.

Siksi hänen on vaikea katsoa sivusta tämän päivän nuorten tilannetta.

– Hirvittää ajatella, millainen sukupolvi nyt on kasvamassa, kun nuorilla ei ole ollut edes lyhytaikaisia töitä. Nuorten mielenterveysongelmat syntyvät usein siitä, että ihminen kokee, ettei hänen työpanoksellaan tai elämisellään ole mitään merkitystä. Se aiheuttaa kaikkein pahimmat ongelmat.

Työn merkitys on hänelle selvä.

– On toki ihmisiä, joille työ ei auta, mutta yleensä työ on paras lääke: kun ihminen tuntee itsensä tarpeelliseksi. Jos sitä tunnetta ei ole, se on aivan kauheaa. Jokainen pohtii luonnostaan, mihin minä kuulun vai kuulunko mihinkään.”

Petruksen mielestä suomalaisesta yhteiskunnasta puuttuu nykyään yhteisöllisyyttä, ja sosiaalisen median ihanteet vievät nuoria harhaan.

– Instagramit, Facebookit… koko ajan mietitään miltä näytän, kuka on suosituin tai kuka on paras tubettaja. Se on pelkkää joutavanpäiväistä ajanvietettä.

Yhteiskunnallisen kahtiajakautumisen lisäksi Petrus näkee sosiaalisen median kulttuurin yhtenä syynä siihen, miksi ihmiset eivät enää kohtaa samalla tavalla kuin ennen. Hän on tehnyt sen suhteen myös henkilökohtaisen ratkaisun.

– Luovuin itse sosiaalisesta mediasta puolitoista vuotta sitten. Siellä toki on minusta kuvia ja tarinoita, mutta en itse kirjoita sinne mitään enkä vastaa viesteihin. Minulla on omat ihmiset hoitamassa sitä.

Päätös ei syntynyt kevyesti, vaan uupumisen kautta.

– En enää jaksanut sitä, että henkilökohtaiselle tililleni tuli satoja viestejä, jotka koskivat yksityisasioita. En katsonut sen olevan sen arvoista.

Petruksen mielestä sosiaalinen media on korvannut aidon vuorovaikutuksen ulkoisilla kuvilla ja loputtomalla kommentoinnilla. Hän toivoo, että suomalaiset palaisivat kasvokkain käytäviin keskusteluihin, joissa erilaiset ihmiset voivat kohdata ilman hyökkäyksiä ja leimaamista.

– Näen kuitenkin myönteisenä sen, että uskon ihmisten vähitellen kyllästyvän sosiaaliseen mediaan. Se ei koskaan voi korvata todellista ihmiskontaktia. Jos yhteys toisiin kulkee vain koneen kautta, olo jää lopulta ontoksi ja tyhjäksi.

Kuolema, jota ei uskalleta kohdata

Petrus on nähnyt kuolemaa enemmän kuin useimmat, sillä poliisin työssään hän joutui kerta toisensa jälkeen viemään kuolinviestejä omaisille. Se oli kokemus, joka jätti pysyvän jäljen. Hän kuvaa hetkiä yhtä aikaa raskaiksi ja syvästi merkityksellisiksi. Siksi hän ei pitänyt tehtävää byrokraattisena velvollisuutena, vaan inhimillisenä palveluksena.

– Se oli psyykkisesti äärimmäisen raskasta. Aina kun menin viemään kuolinviestiä, halusin olla vainajan omaisen vierellä niin kauan kuin hän halusi puhua, vaikka se olisi vienyt useita tunteja. Joskus taas istuin hiljaa kahvipöydässä, juttelin vähän, koska tiesin, että hän oli nyt jäänyt yksin. Koin, että se oli arvokkainta poliisin työssäni, mitä olen tehnyt.

Silti hän huomaa, kuinka erilaiseksi suhtautuminen kuolemaan on muuttunut.

– Tänä päivänä kuolema on tabu, koska ihmiset ovat niin vieraantuneita siitä. Ihmiset eivät enää juuri koskaan kuole kotona, vaan vanhainkodeissa tai sairaaloissa. Kuolemaa näkee nykyään hyvin harvoin. Muistan yhä selvästi oman isoäitini rauhallisen poislähdön kotona ja kuinka hiljalleen hänen hengityksensä vain lakkasi. Se oli kaunis kuolema.

Petruksen mielestä kuoleman välttely on osa laajempaa hengellistä tyhjyyttä, joka leimaa tätä aikaa.

– Hengellisyyttä yritetään nykyään korvata henkisyydellä, joka on ihan eri asia. Sitä koetetaan paikata kaikenlaisilla korvikkeilla, joiden ajatellaan tuovan voimaa tai ohjaavan tulevaisuutta. Valitettavasti se ei toimi niin.

Hän sanoo suoraan, että ilman Jumalaa ihminen on sisäisesti orpo.

– Kun ihminen ymmärtää, että hän on lapsesta saakka elämänsä loppuun asti täysin ansaitsemattoman armon varassa, se tuo lohtua. Samalla ymmärtää, että muutkin ovat – kukaan ei ole toistaan parempi.

Sen sijaan armon hyväksyminen vaatii Petruksen mielestä nöyryyttä, jota ei ole helppo myöntää.

– Ylpeys on luonnollista. Kukapa haluaisi myöntää olevansa heikko tai ettei pysty kantamaan kaikkea? Parempi olisi sanoa suoraan: en pysty. Voisiko joku auttaa? Mutta se on todella vaikeaa.

Petrus sanoo arvostavansa ihmisiä ja yhteisöjä, jotka uskaltavat kohdata heikkoutensa.

– Siksi arvostan valtavasti AA-ryhmiä ja vastaavia. Siellä ihmiset uskaltavat myöntää: tässä on heikkous, jolle en voi mitään. Tarvitsen muita tukemaan minua.

Hänen mielestään tuollaista rohkeutta ei koskaan pitäisi väheksyä.

– Se on päinvastoin sitä ihmisyyden ydintä, joka meidän tulisi saada takaisin – myös suhteessamme kuolemaan ja toisiimme.

Nuoruuden palvonta ja suorituspakko

Keskustelu kääntyy nykyilmiöihin, jotka ovat Petruksen mielestä paisuneet lähes absurdeiksi: maailmaan, jossa itseapuoppaat lupaavat, että ihminen voi selvitä mistä tahansa, kunhan vain uskoo itseensä ja hallitsee elämäänsä kuin oman valtakuntansa herra.

– Se menee välillä äärimmäisyyksiin. Haetaan Mount Everest -tyylisiä suorituksia, suuria saavutuksia. Crossfitiä, fitnessiä, armotonta treeniä – ja vanhemmalla iällä pitäisi olla huippukunnossa, ottaa mahtavia Instagram-kuvia ja näyttää jatkuvasti menestyneeltä. Ei tällaista ennen ollut.”

Hänen mukaansa koko ilmiö ruokkii vaarallista harhaa.

– Ihmiset elävät illuusiossa, että ollaan ikuisesti nuoria, menestyviä, kauniita ja rohkeita. Eihän me oikeasti sellaisia olla.

Henkisyyden muodot, jotka lupaavat oman elämän täydellistä hallintaa, tuntuvat hänestä ymmärrettävältä pakotieltä, mutta valitettavasti väärältä sellaiselta.

– Se perustuu ajatukseen, että minä voin itse tehdä jotakin elämäni eteen. Mutta sen hyväksyminen, että itse asiassa en voi paljoakaan saati lisätä elämäni päiviä… se on vaikeaa.

Petrus mainitsee myös biohakkerointikulttuurista, jota hän pitää äärimmäisenä esimerkkinä nuoruuden epätoivoisesta tavoittelusta.

– Joku rikas amerikkalainen söi sata pilleriä aamulla, piti päässään jotain sähkökojetta ja stimuloitsi kehoaan sähköllä, hoiti kasvojaan estääkseen ryppyjä… Ajattelin, että hyvänen aika: viisikymppinen mies yrittää näyttää nelikymppiseltä ja on valmis maksamaan mitä tahansa näyttääkseen ikinuorelta.

Hän muistuttaa, että jokainen meistä rapistuu aikanaan – ja sen kieltäminen ajaa ihmisiä pahoinvointiin. Petruksella on aiheeseen myös hyvin henkilökohtainen suhde. Urheilu oli hänen nuoruudessaan keskeinen osa elämää, ja siitä jäi mukanaan muutakin kuin hyviä muistoja.

– En häpeä tunnustaa, että urheilu on aiheuttanut minulle isoja vammoja. Olin kilpauimari 11 vuotta, jonka jälkeen voimailin ja painin, ja minut on leikattu monta kertaa. Olen nyt 52-vuotias, ja minulla on jatkuvat, valtavat nivelkivut, joista ei pääse eroon millään.

Välillä oma keho on tuntunut epäoikeudenmukaiselta taakalta, mutta ystävien sanat pysäyttivät hänet.

– Jotkut ystävät sanoivat: ‘Voisit olla myös pyörätuolissa.’ Se sai minut ajattelemaan, että olinpa ollut kiittämätön. On hyvä, että ympärillä on ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa: ‘Mitä sinä valitat?’

Hän ei vastusta urheilua. Päinvastoin, mutta varoittaa tekemästä siitä identiteetin ainoaa pilaria.

– Urheilu on hyvä asia, mutta jos siitä tulee ainoa voima, joka vie eteenpäin, jonain päivänä tulee se hetki, jolloin et enää pysty urheilemaan.

Petrus suosittelee kohtuullisuutta kaikessa ja liikuntaa sen verran, että olo pysyy hyvänä,  mutta vetää rajan siihen, kun ihminen uhraa kaiken miellyttääkseen muita.

– Jos on valmis uhraamaan mitä tahansa vain siksi, että toiset tykkäisivät sinusta jonkin katoavaisen piirteen vuoksi, niin se tie ei ole hyvä. Ulkonäkö katoaa aikanaan. Harmaat hapset ja luonnollinen vanheneminen pitäisi vain hyväksyä. Nuoruus pitää elää, mutta sitä ei voi saada takaisin.”

Silti hän muistuttaa, että Suomessa ilmiö saa myös oman käänteisen muotonsa.

– Täällä vaatimattomuus on niin voimakas arvo, että kaikki erilaisuus katsotaan helposti vinoon ajatellen ‘mitä tuo nyt luulee olevansa?’ Sekään ei ole hyvä. Pitäisi löytää se kultainen keskitie.

Kiitollisuus kantaa eteenpäin  

Kun Petrukselta kysyy hänen tavoitteistaan tai unelmistaan, hän hymyilee rauhallisesti. Takana on jo poikkeuksellisen vaikuttava ura: tie oopperalaulajaksi avautui hänen voitettuaan Timo Mustakallio -laulukilpailun Savonlinnan Oopperajuhlilla kesällä 2004. Voitto toi pian mukanaan kiinnityksen Suomen kansallisoopperaan ja useita suuria rooleja. Vuosien varrella hän esiintyi lukuisissa oopperatuotannoissa Savonlinnassa ja konserttisolistina ympäri maailmaa. Menestys ei kuitenkaan ole jättänyt häntä kaipaamaan paluuta oopperalavoille.  

– Silloin kun lauloin oopperaa, sain tehdä jo kaikki suuret roolit, joista pidin. Nykyinen musiikki, jota laulan, on sellaista, jonka olen saanut itse valita. Kun pidän itse jostakin musiikista, se heijastuu yleisöön. He huomaavat, että teen sen sydämestäni.

Petrus kertoo, että hän haluaisi tulevaisuudessa laulaa useammalla eri kielellä ja opettelee niitä jatkuvasti. Hänelle ei kuitenkaan ole tärkeää tavoitella suuria areenoita tai kansainvälisiä läpimurtoja. 

– Toivon ennen kaikkea, että saisin tehdä tätä työtä mahdollisimman pitkään.   

Petrus asuu edelleen rakkaassa kotikaupungissaan Oulussa eikä aio muuttaa sieltä minnekään.

– Olen täällä yksi muiden joukossa, enkä tunne olevani mikään superjulkkis. Viihdyn hyvin omissa oloissani.

Hän myöntää, että kaupungilla liikkuessa tulee toisinaan tunnistetuksi, etenkin iäkkäämmän väen parissa. Suosion kasvu ei ole muuttanut hänen arkeaan liiaksi eikä hän edes halua sen muuttuvan.

– Käyn edelleen tavarataloissa ostoksilla ja teen ostokseni itse. Jos joku tulee kysymään: ‘Oletteko te se laulaja?’, sanon aina, että on kiva, että arvostatte työtäni. Se tuntuu mukavalta, mutta siihen se jää.

Vaikka suosio on kasvanut, hän suhtautuu siihen jalat maassa.

– Läheiset joskus varoittelevat, että tämä maailma on vaarallinen ja ihmiset voivat alkaa pitää liikaa ja se nousee päähän. Olen sanonut monta kertaa, että olen kokenut sen jo 20 vuotta sitten. Tässä ei ole enää mitään, mikä voisi nousta päähän.

Toisinaan ihmiset tulevat konserttien jälkeen kertomaan hänelle syvästi henkilökohtaisia kokemuksia. Näitä hetkiä Petrus pitää työnsä suurimpana lahjana.

– Se, että musiikkini voi tuoda ihmiselle muiston rakkaasta puolisosta tai nuoruudesta… sellaiset hetket ovat parasta, mitä tässä työssä voi kohdata.

Kaiken keskellä hän kantaa sydämessään vahvaa kiitollisuutta.

– Lauluääni on Jumalan lahja. Jokainen lahja, joka meillä on, on Jumalan lahjaa. Jos joku väittää muuta, hän on väärässä. Emme ole sattumaa.

Hän ei tarkoita lahkolaista hengellisyyttä tai mitään erityistä ryhmää, vaan yksinkertaista hengellistä näkemystä kiitollisuudesta.

– On hyvä kiittää siitä, mitä on annettu. Ei siitä ainakaan mitään pahaa koidu.

Joulu, muisto ja laulun lahja

Puheen kääntyessä edessä olevaan adventin aikaan ja jouluun, Petruksen ääni hiljenee hieman. Joulu on hänelle herkkä ja arka aihe, eikä syyttä.

– Vuodesta 2002 lähtien olen työskennellyt joka ikisen joulun yhtä ainoaa lukuun ottamatta. Joulu on mennyt työn merkeissä, ja hiljentyminen on jäänyt. Jopa pääsiäinen on ollut minulle helpompi juhla, sillä silloin ei ole ollut samanlaista painetta.

Silti hän ymmärtää, miksi ihmiset odottavat joululauluja niin kiihkeästi.

– Jos minulla on mahdollisuus niitä antaa, koen että minun kuuluu niin tehdä. Se on osa työtäni, mutta myös osa lahjaa, jonka saan antaa.”

Mutta kun hän ajattelee omaa lapsuuttaan, joulusta tulee jotain paljon syvempää kuin konserttien kausi.

– Olin pikkupoika, mummi oli elossa ja hänen kotinsa lämpö ympäröi kaiken. Muistan, kun sain legopaketin, jota olin toivonut kokonaisen vuoden. Se tunne… ei aikuisena mikään enää tunnu siltä.

Muistot täyttyvät myös yksityiskohdista, jotka nykypäivän kiireessä tuntuvat melkein kadonneilta.

– Muistan aina mummin joulupöydän. Muistan suklaarasian – sellaisen tavallisen, jonka tänä päivänä ohittaa kaupassa ajattelematta. Mutta 80-luvulla suklaarasia oli oikea aarre ja jokainen konvehti kuin lahja.

Lapsuuden joulut opettivat hänelle jotakin olennaista onnesta: että se löytyy pienestä, ei suuresta.