Pekka Leino Perusta-lehdessä: Eikö kirkolle enää sallita yksinoikeutta ehdottaa kirkkolakia?

 

Lahden Ristin kirkko. Kuva: Sari Savela

Oikeustieteen ja teologian tohtori Pekka Leino ruotii artikkelissaan eduskunnan hallintovaliokunnan erikoista tulkintaa kirkkolakiuudistukseen ja kirkkolain tunnustuspykälään.

Olen ihmetellyt blogikirjoituksissani ja kirkolliskokouksen lakivaliokunnalle antamassani lausunnossa kirkkomme suhtautumista eduskunnan hallintovaliokunnan luovaan tulkintaan kirkkolakiuudistuksesta ja etenkin kirkossa ilmenneeseen huolettomuuteen kirkkolain tunnustuspykälästä. Perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt huomiota siihen, että eduskunnan tehtäviin ei kuulu kirkon opista päättäminen, mutta yhtä jyrkkä se ei ole ollut kannassaan kirkkolain tunnustuspykälään kuin hallintovaliokunta (tai valiokuntaneuvokset?) lähettäessään kirkkohallitukselle ”myllykirjeen” siitä, miten kirkkolaki pitäisi säätää. Tällaista menettelyä kirkkolakijärjestelmän aikana ei ole ennen ollut.

Kirkolliskokouksen hyväksymä kirkkolain kokonaisuudistus jumiutui eduskunnan valiokuntakäsittelyssä muutamaan kohtaan, joissa koettiin ristiriitaisuutta perustuslakiin nähden. Koko ongelmaa ei olisi syntynyt, jos kaikista kirkkolakiehdotuksen virheistä olisi jo ensimmäisellä valiokuntakierroksella huomautettu. Kirkolliskokouksessa esitetyt korjatut kohdat eivät sitten enää eduskunnan valiokuntakäsittelyssä riittäneetkään, vaan eduskunnan hallintovaliokunta aiheutti kirkkohallituksessa pelästyksen ja turvautumisen koko kirkkolain uudelleen kirjoittamiseen pelkästään viranhaltijatyönä, vaikka asiaa oli yli vuosikymmenen ajan valmisteltu kirkkolain uudistamistoimikunnissa. Samalla koko kirkkolakijärjestelmä saatettiin uustulkinnoin tosiasiallisesti muutoksen kohteeksi. Kevään kirkolliskokous joutui siten paljon isomman asian eteen kuin mitä virkamiestyönä valmistellun esityksen ja kirkkohallituksessa äänestyksen jälkeen hyväksytyn esityksen osalta on annettu ymmärtää.

IK neliöb. vko 27-28.MJa

Kirkolliskokouksessa vuoden 1993 kirkkolakiuudistusta käsiteltäessä harkittiin hyvin perusteellisesti tunnustuspykälän paikka. Kirkkolakiin nimenomaisesti jätettiin vain säännös siitä, missä kirkon tunnustus ilmaistaan (Luterilaisen kirkon tunnustuskirjat). Kirkolliskokouksen sisäisesti päättämässä kirkkojärjestyksessä on lueteltu tarkemmin kirkon tunnustuskirjat. Mitään tarvetta eduskunnalla ei siten ole päättää kirkon opista tai tunnustuksesta vielä vähemmän sen muuttamisesta. Miten kirkon tunnustuksen mainitseminen kirkkolaissa on eri asia kuin mitä ortodoksista kirkkoa koskevassa laissa?

Kirkon, sen työntekijöiden ja jäsenten oikeutta kirkkonsa omaan tunnustukseen ja oppiin turvaava kirkkolakijärjestelmä on luotu Suomen autonomian aikana. Kirkolla on sen mukaan yksinoikeus ehdottaa kirkkolakia ainoastaan sen omissa asioissa (joita ovat ennen muuta sen oppiin liittyvät asiat). Tämä yhteiskunnan kirkolle suoma oikeus on vahvistettu kahdessa valtiosäännössä (HM 1919 § 83 ja perustuslaki 2000 § 76). Hallitusmuodossa ja perustuslaissa tämä ilmaistiin Suomen itsenäistyttyä kirkkolain alan osalta käsittein kirkon järjestysmuoto ja hallinto. Tähän mennessä lukuisten kirkkolakien säätämisessä on muodostunut käytäntö, jossa näiden käsitteiden tulkinta ja kirkkolain ala on vakiintunut. Perustuslakivaliokunnan kiinnitettyä perustuslain säätämisen yhteydessä huomiota kirkkolakijärjestelmän kankeuteen, tehtiin sen jälkeen järjestelmään korjaus, jossa lakiteknisten virheiden korjaamista helpotettiin. Nyt myöhemmin käsitettä kirkon järjestysmuoto on pyritty tulkitsemaan irti kirkon tunnustuksesta. Kirkon viranhaltijoitakin koskevat säännökset irrotettaisiin kirkkohallituksen virkamiestyönä tehdyssä esityksessä kirkkolakijärjestelmästä.

Viime vuosien kehityssuunnaksi näkyy muodostuneen pyrkimys palauttaa vuoden 1869 kirkkolailla synnytetty kansankirkkomme takaisin uusvaltiokirkollisuuteen, nyt ei enää hallintorakenteissa, vaan säädöksin. Tämä on tullut ilmi pyrkimyksenä laajentaa yhteiskunnallisten lakien soveltamisalaa kirkkoon sallimatta enää kirkolle sen omaa järjestysmuotoa (= konstituutio, jota kirkon oppi määrittää). Viimeistään KHO -ratkaisun 2020:97 olisi luullut havahduttavan kirkossa huomaamaan kirkkolain tunnustuspykälän merkitys ja vaikutukset. Jos kirkon tunnustusta koskeva sääntely tulevaisuudessa sisältyy vain kirkkojärjestykseen, on luotu pohjaa yhteiskunnallisen lain etuajo-oikeudelle kirkkojärjestyksestä kirkon opista riippumatta. Myös Anu Mantilan Edilex-artikkeli (Kaikilla ei ole asiaa alttarille – loukkaako kirkon vihkimiskäytäntö seksuaalivähemmistöjen perusoikeuksia ja onko sen oikeudellinen perusta riittävä?) ilmaisee pyrkimystä linjata kirkollisen vihkimisoikeuden juridinen perusta pelkästään yhteiskunnallisen lain määrittelyin. Tästä aiheesta olen laatinut vastineen mainittuun artikkeliin (Kirkon oikeudellinen perusta: kaikille on tilaa, mutta kaikki ei ole kirkon opetuksen mukaista), joka on hakenut julkaisupaikkaansa.

Kirkon tunnustuspykälän poistaminen kirkkolaista ja kirkkolain sisällön tyhjentäminen kirkon järjestysmuodon käsitteen uustulkinnoin merkitsee kirkkolain vähittäistä muuntumista pelkäksi kirkkoa koskevaksi puitelaiksi.

Pekka Leino

Kirjoittaja on oikeustieteen ja teologian tohtori

 
Perusta artikkeli