Kirjoittanut
Suomen ACC ry:n konferenssi pidettiin Lahdessa 19.-21.1. Kristillisen terapian ja sielunhoidon parissa työskentelevät henkilöt ja yhdistykset yhdistävän ACC:n konferenssin ensimmäisenä päivänä puhuttiin sodasta, traumoista ja sovinnosta.
Suomen sisällissota, jonka 100-vuotismuistojuhlaa vietämme alkaneena vuotena, vaikuttaa edelleen suomalaisten sukujen ihmissuhteissa. Sosiaalipsykologi YTM Tapio Kangasniemi kertoi oman sukunsa historiaa sotien pyörteissä. Vähältä piti, etteivät eri rintamille joutuneet veljekset joutuneet toisiaan tappamaan, jopa veli teloittamaan oman veljensä. Kaikki eivät voineet valita puoliaan, vaan punaisten ja valkoisten välinen rintamalinja, joka jakoi maan, määritti aika usein sen, mihin joukkoihin joutui värvätyksi. Kangasniemen sukulaisveljekset olivat vastakkaisilla puolilla. Sopua ei vuosikymmenten mittaankaan ole kaikilta osin syntynyt, vaan henkiset haavat hiertävät monien ihmisten tai sukujen muistoissa ja mielissä vieläkin.
Järkyttävien kokemusten synnyttämät muistot eivät välttämättä ole todellisten tapahtumien mukaisia. Päätelmät tehdään ja kertomus täydentyy – joko tietoisesti tai tiedostamatta – omaa henkistä kestokykyä suojaavalla tavalla. Traumatisoitunut ihminen omaksuu muita alttiimmin kertomuksen siitä, että me olemme parempia ihmisiä ja jotkut muut ovat pahoja ihmisiä. Tällainen suojaava ajattelu on ymmärrettävää, mutta ei erityisen rakentavaa. Siten traumatisoituminen altistaa myös ääriliiketoimintaan ajautumiselle.
Lapset sodan tunnekuorman kantajia
Kasvatustieteiden tohtori, psykodraamaohjaaja Eeva Riutamaa esitteli väitöskirja-artikkelinsa Lapset sodan jaloissa pohjalta evakkolapsuuden eläneiden selviytymistarinoita. Viime sotien lapset ovat tämän päivän vanhuksia, joiden kertomia aikalaiskuvauksia Riutamaa kuvaa tutkimuksessaan. Sota rikkoi julmasti lapsen oikeutta rauhalliseen kasvuympäristöön. Lapset varttuivat sodan sekä henkisesti että fyysisesti vaurioittamassa maassa, jossa aikuisten huomio keskittyi maan jälleenrakentamiseen ja elannon hankkimiseen. Nykytutkimuksen valossa tiedämme paljon siitä, miten jatkuvassa pelon, jännityksen ja muutoksen aiheuttamassa stressitilassa eläminen vaikutti lapseen.
Kokemushistoriassa puhutaan tunnemuistoista. Tunnemuistot ovat alkuperältään kehollisia. Puhumaan kyenneet lapset ovat pystyneet esittämään kysymyksiä ja antamaan kokemuksilleen nimiä. Pienimmät eivät ole voineet edes niitä käydä läpi sanoittamalla ja lapselle luontaisella keinolla eli leikin avulla. Riutamaa kertoo erään evakkolapsen kuvanneen sodan kokemisen aiheuttamaa tuskaa: ” Graniittikin itkisi tällaisen kokemuksen ja hädän edessä ja vaipuisi rotkoon, joka menee syvemmälle kuin Saatana itse. Tämä on sodan keskellä kärsineen lapsen rikkinäisen sydämen tuska”.
Uusissa yhteiskuntahistoriallisissa tutkimuksissa tarkastellaan sota-aikana kasvaneiden lasten tunneperintöä. He joutuivat varhain kohtaamaan järkyttäviä asioita ja ottamaan aikuisille kuuluvaa vastuuta. Kasvatuksessa korostettiin yksin pärjäämistä ja reippautta. Lapsi oppi sivuuttamaan omat tarpeensa. Siten lapsista tuli sodan tunnekuorman kantajia. Lapsella on kyky kestää koviakin vastoinkäymisiä, jos hänellä on lähellään turvallinen aikuinen. Sen sijaan aikuisten arvaamaton ja pelokas käyttäytyminen uhkaavissa tilanteissa tarttuu lapseen ja lisää turvattomuutta.
Sovinto vaatii sitä, että pystytään puhumaan
Se mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi, kiteytti psykiatri Martti Siirala jo 1980 – luvulla taakkasiirtymän käsitteen. Termillä tarkoitetaan sukupolvelta toiselle siirtyviä ongelmia ja tunnetiloja, jotka on sivuutettu niitä kohtaamatta ja käsittelemättä. Yhteiskuntarauhan nimissä on vaiettu epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Tämä on ravinteikas kasvualusta vihalle ja torjunnalle.
Ihmisen ei tarvitse kuitenkaan jäädä traumojensa vangiksi eikä uhriutua. Parhaiten traumaattisesta kokemuksesta selviytyivät sellaiset lapset, joilla oli kodin arvomaailmasta omaksuttuna tulevaisuuden usko ja toivo. Ne toimivat selviytymistä tukevana voimavarana.
Suomen ACC:n VII:n konferenssin pääkouluttaja Pauline Skeates Uudesta Seelannista on 17 vuoden ajan kouluttanut pastoreita, terapeutteja, maallikoita ja terveydenhoitoalan työntekijöitä eri puolilla maailmaa. Hänen osaamisalueitaan ovat erityisesti trauma, pelkoreaktio ja niiden vaikutus ihmiseen. Näiden hoitomenetelmiksi Pauline Skeates kehitti terapiamuodon nimeltään Insight Focused Therapy. Se on tietoiseen läsnäoloon perustuva menetelmä pysyvän muutoksen aktivoimiseksi. Menetelmässä hyödynnetään ihmisaivojen kykyä muokkaantua reagoimaan toimintaympäristöön, jossa ihminen tarvitsee uudenlaista tapaa suhtautua omiin reaktioihinsa kukoistaakseen elämässään.
Kuultuaan suomalaisten kansallisista menneisyyteen liittyvistä kipupisteistä Skeates rohkaisi kuulijoitaan: Menneisyys ei määritä tulevaisuutta. Suomen tulevaisuus on ihmisten valinnoista kiinni. On mahdollista tuoda paranemista ja tehdä sovinto menneisyyden kanssa.
Skeates totesi, että nykyinen tutkimus ja tiede vahvistavat sen, mikä on jo Raamatussa ilmoitettu ikivanhana tietona ja Jumalan viisautena: Jumalan hyvyys vetää meitä parannukseen – siis Jumalan rakkaudella on parantava vaikutus. Rakastava ja hyväksyvä ilmapiiri, missä ihminen saa jakaa traumaattisia kokemuksiaan ja rakkaudellinen suhtautuminen omiin vaikeisiin tunteisiin, tuhoaviin, opittuihin toimintamalleihin ja ahdistaviin ajatuksiin ovat ratkaisevia paranemisen aineksia. Jeesuksen – Hänen haavojensa kautta olemme parannetut, summaa Skeates yhden seminaarin ydinajatuksista.
*
Suomen ACC ry on vuonna 2005 perustettu yhteistyöelin, joka kokoaa yhteen kristillisen terapian ja sielunhoidon alalla toimivia henkilöitä ja yhdistyksiä.
Suomen ACC toimii yhteistyössä ACC Europe -verkoston kanssa.
